Sinfonia Lahden Bruckner-sarja jatkuu marraskuun ensimmäisen päivän konsertissa, kun orkesteri esittää Osmo Vänskän johdolla Anton Brucknerin sinfonian nro 6. Orkesterin konserttimestari Jyrki Lasonpalo on solistina Max Bruchin tunnetussa, mutta harvoin kuullussa ensimmäisessä viulukonsertossa.
Hannu Kivilä kirjoittaa Sinfonia Lahdesta ja Brucknerin sinfonioista:
Anton Brucknerin sinfoniat ovat tulleet viime vuosien aikana enemmän lahtelaiseenkin tietoisuuteen, sillä sinfonioita numerojärjestyksessä esittelevä sarja aloitettiin "nollasta" syyskuussa 1997. Toki Bruckneria oli kuultu Lahdessa aiemminkin, mutta vasta viime vuosien aikana orkesterin jousiston koko on alkanut vastata paremmin Brucknerin musiikin asettamiin haasteisiin. Viime vuoden keväällä saatiin kokea Bruckner -elämys ensi kertaa Sibeliustalon erinomaisissa akustisissa olosuhteissa, joten sarjan vieminen päätökseen näissä puitteissa ei liene kenellekään vastenmielinen asia.
Ensimmäisen kerran Bruckner ilmestyi Lahden kaupunginorkesterin ohjelmiin 20.3.1963. Silloin orkesterin vakinainen kapellimestari Urpo Pesonen johti kolmannen sinfonian. Sekä Lahti-lehden että Etelä-Suomen Sanomien arviot esityksestä oli ylistäviä. Aulis Vainio kirjoitti jälkimmäisessä: "Brucknerin kolmas sinfonia etukäteen vähän ajattelutti, että mitenkähän käy. Kun tiesi, että tulossa on lähes tunnin mittainen koetus orkesterille. Koetukseksi helposti pelkää tällaisen ylimittavan teoksen muodostuvan kuuntelijallekin, sillä aina on olemassa samansävyisyyden mahdollisuus, ellei esitys onnistu. Nyt onnistui. Orkesterin johtaja oli ottanut tulkinnassaan huomioon laajat linjat ja mitoitellut vastakohtaisuudet oikein. Orkesteri puolestaan soitti yli itsensä: niin hyvin jousiorkesteri kuin puhaltajat suorittivat osuutensa hienosti, puutostautia huomasi ainoastaan liian vähien kontrabassojen kohdalla ja parissa paussin laskemisessa". Felix Krohn puolestaan totesi oman arvionsa loppukaneettina: "Kaupunginorkesterimme toiminta sykkii täysin suoneniskuin. Sellaiset tulokset kuin nytkin eletty konsertti ovat kunniaksi Lahden musiikkielämälle. Samaa mieltä tuntui yleisökin olevan haltioituneista suosionosoituksista päätellen.
Seuraavaa Bruckner- esitystä saatiin odottaa Lahdessa oman orkesterin soittamana peräti yksitoista vuotta, kunnes 11.9.1974 samaisen kolmannen sinfonian johti silloisen Lahden musiikkiopiston rehtori, kapellimestari Aarre Hemming. Hän toimi 1950-luvulla viulunsoittajana Helsingin kaupunginorkesterissa, jossa Brucknerin sinfoniat olivat tulleet tutuiksi mm. professori Leo Funtekin legendaarisina pidettyjen tulkintojen myötä.
Vuonna 1980 oli vihdoin "romanttisen" eli neljännen sinfonian vuoro. Ohjaksissa oli jo kaksi vuotta orkesterissa työskennellyt Jouko Saari, joka totesi paikallisen lehden kulttuurisivulla konserttipäivänä: "Paljolla työllä on koetettu korvata tietyt puutteet. Jousia tässä teoksessa pitäisi olla kaksi kertaa enemmän kuin meillä nyt on, jotta syntyisi oikea balanssi. Oikean Bruckner-soinnin aikaansaaminen pienellä orkesterilla on luultavasti yhtä työlästä kuin olisi rakentaa goottilainen katedraali pienessä koossa". Konsertin arvioinut Arto Sakari Korpinen oli kuitenkin tyytyväinen kokonaisuuteen: "Kun tulkinnassa on syvällisesti puhutteleva ja aidosti musikaalinen ote, jää jousien ja vaskikuoron välillä mahdollisesti vallitseva soinnin epätasapaino aivan sivuseikaksi". Jouko Saari toi puolisen vuotta myöhemmin esiin myös säveltäjän harvoin esitetyn g-mollialkusoiton.
Jälleen sai kulua aikaa huomaamatta toistakymmentä vuotta, kunnes kolmas sinfonia tulkittiin Osmo Vänskän johdolla joulukuussa 1993, tällä kertaa Ristinkirkon avarassa akustisessa ympäristössä. Samaisen sinfonian neljäs esiintulo Lahdessa koettiin Vänskän luotsaamana niin ikään kirkossa vajaat viisi vuotta myöhemmin. Poikkeavaa siinä oli harvoin kuultu alkuperäisessä muodossaan oleva Adagio-osa. Jo noin vuotta ennen tätä esitystä, syyskuussa 1997, oli aloitettu Brucknerin sinfonioiden esittäminen sarjana niiden syntyjärjestyksessä. Maailmalla jo ohjelmistoihin vakiintunutta nollaa seurasi ykkönen tammikuussa 1998, ja toinen sinfonia oli vuorossa saman vuoden syyskuussa. Arvostelussaan Helsingin Sanomissa Hannu-Ilari Lampila ylisti Ristinkirkon akustiikkaa todeten mm. että se on yksi Lahden kaupunginorkesterin menestystarinan salaisuuksista."Kun se siirtyy meluisasta konserttitalostaan tämän pyhäkön rauhaan, siitä tulee kuin aivan uusi orkesteri".
Neljännen (6.5.1999) jälkeen oli viidennen vuoro, joka kuultiin jo runsaasti kiitellyn Sibeliustalon uudenkarheissa suojissa. Arto Sakari Korpinen koki kuitenkin pettymyksen, koska uuden salin kaikukammioita ei hyödynnetty tässä kirkkoakustiikkaa vaativassa teoksessa: "On jo korkea aika ryhtyä kokeilemaan salin akustiikan paljon puhuttuja muuntelumahdollisuuksia toden teolla, kuuluvasti ja näkyvästi. Yleisö haluaa omin korvin kuulla, onko kehuilla katetta". Osmo Vänskälle sen sijaan tämäkin Bruckner -tulkinta oli sulka hattuun: "Yksi Osmo Vänskän kapellimestaritaiteen aatelispiirteistä on se, että hän ei anna otteensa herpaantua hetkeksikään. Hänen johtaessaan ei kuulija ole koskaan joutunut kokemaan tyhjäkäynnin tunnetta", kirjoittaa Korpinen arviossaan otsikolla "Syvän hengen kosketus".
Ja näin Hannu Kivilä esittelee illan teokset:
Saksalainen Max Bruch (1838-1920) oli varsin ahkera ja monipuolinen musiikkimies, jonka nimi on tosin jäänyt elämään jälkipolville ainoastaan muutaman sävellyksen myötä. Bruchin lahjakkuus havaittiin jo hänen ollessaan vasta alun toisellakymmenellään. Ensimmäisen sinfoniansa hän oli kirjoittanut 14- vuotiaana, ja samoihin aikoihin hän osoitti taipumuksia myös maalaustaiteessa. Elämäntyönsä Bruch suoritti arvostettuna musiikinopettajana ja kapellimestarina pääasiassa tärkeissä musiikkikeskuksissa eri puolilla kotimaataan. Bruchin viimeinen kiinnitys oli Berliinin musiikkikorkeakoulun sävellysprofessuuri, jota tehtävää hän hoiti vuosina 1901-10.
Bruchin laaja sävellystuotanto sisältää teoksia lähes kaikilta vokaali- ja soitinmusiikin alueilta. Hän kirjoitti helposti omaksuttavaa, teknisesti moitteettomana pidettyä melodista musiikkia, jonka arvostusta tosin hieman vähensi jo 1800-luvun lopulta alkaen mm. se, ettei tyyli vastannut aikansa modernimpia ihanteita. Bruchin tyylillisenä lähtökohtana pidetään Mendelssohnia ja saksalaista kansallisromantiikkaa yleensäkin. Hän hyödynsi eräissä teoksissaan myös eri maiden kansanmusiikkia.
Bruch aloitti ensimmäisen viulukonserttonsa kehittelyn jo 19 vuoden ikäisenä. Vasta vuosia myöhemmin hän yhdisti ideat ja luonnokset kokonaisuudeksi, ja teos valmistui esityskuntoon noin yhdeksän vuotta ensimmäisten hahmotelmien jälkeen. Konsertto kuultiin ensimmäisen kerran huhtikuussa 1866 Koblenzissa säveltäjän johdolla. Solistina taituroi Kölnin Gürzenich-orkesterin konserttimestari Otto von Königslöw. Säveltäjä ei kuitenkaan ollut teokseen täysin tyyväinen, ja aloitti pian esityksen jälkeen sen harkitun muokkaamisen. Tähän työhön Bruch sai houkuteltua myös tunnetun viuluvirtuoosin ja -pedagogin Joseph Joachimin, jolle Bruch myös omisti lopulliseen muotoon saatetun konserton. Itsestään selvästi Joachim otti harteilleen uuden version odotetun ensiesityksen.
Jo tämän konserton perusteella voi todeta, että Bruch oli rehti romantikko, joka valoi teoksiinsa kosolti lämmintä tunnetta ja miellyttävää melodisuutta. Eräistä teoksen piirteistä voi myös päätellä, että Bruchilla oli jo varhain kokemuksia laulu- ja kuoromusiikin säveltäjänä. Se, että teos on pysynyt tiiviisti ohjelmistoissa aina valmistumisestaan lähtien ei ole ihme, onhan sen melodiat usein syvempiä ja ilmeikkäämpiä kuin monissa muissa hänen teoksissaan. Etenkin konserton hidas osa on hieno näyte Bruchin kauniisti ja omaperäisesti laulavasta melodiikasta.
Anton Bruckner: Sinfonia nro 6, A-duuri
Aloittaessaan työskentelyn kuudennen sinfoniansa parissa viimeistään vuonna 1879 Anton Bruckner (1824-96) oli asunut Wienissä jo kymmenkunta vuotta. Hän oli ehtinyt vakiinnuttaa asemansa arvostettuna pedagogina, työskennellen sekä Wienin konservatoriossa että yliopistossa. Myös konsertoivana urkurina hän niitti jatkuvasti mainetta ympäri Eurooppaa ulottuvilla kiertueillaan. Läpimurto säveltäjänä odotti kuitenkin vielä vuoroaan. Brucknerin aikaisemmat sinfoniat oli otettu vastaan ristiriitaisin tuntein, olivathan ne mittasuhteiltaan jotain sellaista mihin kuulijat eivät olleet vielä tottuneet. Laajuuden lisäksi sinfonioille oli yhteistä myös musiikin sisäinen yhtenäisyys, joka sai alkunsa säveltäjän syvästä uskonnollisuudesta.
Kuudennessa sinfoniassaan Bruckner jatkoi samoilla linjoilla, joskin kehittäen jälleen myös hyvin yksilöllisen hengen tuotteen. Nytkin sinfonia piti sisällään välittömyyttä ja lämpöä, voimakasta sointia ja muodon laveutta. Sinfonia valmistui vuoden 1881 aikana, mutta Bruckner ei ehtinyt kuulla siitä ennen kuolemaansa kuin kaksi keskimmäistä osaa, jotka Wilhelm Jahnin johtamat Wienin filharmonikot esitti vuoden 1883 helmikuussa. Kaikki neljä osaa soitettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1899, jolloin Brucknerin entinen oppilas Gustav Mahler johti rohkeasti lyhennetyn ja osittain uudelleen orkestroidun version.
Brucknerin sinfonioiden eri versioiden autenttisuusongelmat ovat hyvin monimutkaisia. Ne kertovat usein säveltäjän epävarmuudesta ja päättämättömyydestä, koska hän tuli helposti hyväksyneeksi kapellimestareiden ja ystäviensä korjausehdotuksia. Jotkut "sormeilijat" eivät ymmärtäneet lainkaan Brucknerin omaperäisiä yksityiskohtia, vaan saattoivat ryhtyä ylemmyydentunnossaan estoitta yksinkertaistamaan (joidenkin mielestä wagnerilaistamaan) hänen partituurejaan. Kuudes sinfonia lienee ainoa, jota Bruckner ei itse muokannut. Kolme vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen ilmestyi sinfonian painettu partituuri, mutta se poikkesi huomattavasti siitä mitä säveltäjä oli tarkoittanut. Vasta vuonna 1937 alkuperäinen versio vihdoin julkaistiin Robert Haasin toimittamana. Mainittakoon, että ensimmäisen kerran lyhentämätön joskin "paranneltu" versio teoksesta oli kuultu Stuttgartissa jo kaksi vuotta Mahlerin johtaman torso-esityksen jälkeen.
Bruckner piti kuudetta sinfoniaansa yhtenä parhaimmistaan, vaikka se onkin yleisilmeeltään "matalaprofiilisempi" ja intiimimpi kuin esimerkiksi viides ja seitsemäs sinfonia. Adagio nousee tässäkin sinfoniassa teoksen henkiseksi keskipisteeksi, mutta scherzo on puolestaan aineettomampi ja hahmottomampi kuin Brucknerilla yleensä. Heikki Klemetti kirjoitti vuonna 1932 arvostelunsa lopuksi: "Adagionsa painolla teos jää sittenkin muistoon. Sinfonia antaisi paljon aihetta keskusteluun, myönteiseen ja kielteiseen, jos olisi aikaa ja päivälehti sellaiselle oikea paikka". Vaikka kuudes sinfonia saikin aikoinaan hyvän vastaanoton, varsinainen läpimurto jäi vielä saavuttamatta ja Brucknerin merkitys suurena sinfonikkona ymmärrettiin paremmin vasta kolmen viimeisen sinfonian myötä.
Hannu Kivilä
Illan solisti Jyrki Lasonpalo (1965)
Jyrki Lasonpalo aloitti viulunsoiton opiskelun Vantaan Musiikkiopistossa
Lennart Koskisen johdolla ja siirtyi vuonna 1980 Sibelius-Akatemian
nuoriso-osastolle Pekka Karin oppilaaksi. Lasonpalo jatkoi opintojaan
Sibelius-Akatemian solistisella osastolla 1983-90 opettajinaan Pekka Kari ja
Kaija Saarikettu. Vuonna 1990 hän suoritti viulunsoiton A-kurssin
erinomaisella arvosanalla. Myöhemmin hän on täydentänyt opintojaan Igor
Bezrodnyin johdolla vuosina 1993-96. Hän on myös osallistunut useille
professori Yair Klessin mestarikursseille.
Ensiesiintymisensä hän teki Radion Sinfoniaorkesterin solistina vuonna 1979.
Tapiola Sinfonietassa Lasonpalo soitti ykkösviulua vuosina 87-93, jonka
jälkeen hän on toiminut Sinfonia Lahden vuorottelevana konserttimestarina.
Lasonpalo on esiintynyt solistina Radion Sinfoniaorkesterin sekä Sinfonia
Lahden, Vantaan ja Mikkelin kaupunginorkesterin sekä Tapiola Sinfoniettan
kanssa. Hän on esiintynyt solistina myös Virossa ja Norjassa.
Jyrki Lasonpalo on Suomalaisen Kamariorkesterin jäsen. Hän on tehnyt useita
kamarimusiikkilevytyksiä BIS-levymerkille sekä nauhoituksia Yleisradiolle.
Kamarimuusikkona hän on esiintynyt Yhdysvalloissa, Venäjällä, Pohjoismaissa
ja useissa Euroopan maissa sekä kaikilla Suomen merkittävimmillä
musiikkijuhlilla.
