Sinfonia Lahden konsertti 15.11.2001 klo 19 Sibeliustalo
ohjelma:
Schumann: Manfred-alkusoitto op. 115
Rasch - Langsam - In leidenschaftlichem Tempo – Langsam
Schumann: Viulukonsertto d-molli
In kräftigem, nicht zu schnellem Tempo
Langsam
Lebhaft, doch nicht schnell
Rahmaninov: Sinfonia nro 2 e-molli op. 27
Largo - Allegro moderato
Allegro molto
Adagio
Allegro vivace
Schumann: Manfred-alkusoitto op. 115
Englantilaisen George Byronin romanttiset runot kiihottivat useamman kuin yhden 1800-luvulla eläneen säveltäjän mielikuvitusta. Tunnetuimpia Byronin teksteihin pohjaavista sävellyksistä ovat kai Tsaikovskin Manfred-sinfonia sekä Robert Schumannin (1810-1856) Manfred-näyttämömusiikin alkusoitto. Molemmat perustuvat Byronin samannimiseen näytelmärunoon vuodelta 1817. Runoelman päähenkilö on Alpeilla vaeltava apea, sisäisten ristiriitojen repimä ja syyllisyydentuntoinen mies, joka hautoo itsemurhaa, koska pelkää muuten tulevansa hulluksi.
Byron kuului Schumannin lempirunoilijoihin. Masennuksesta ja harha-aistimuksista kärsineen säveltäjän uskotaan samastuneen voimakkaasti Manfredin traagiseen sankariin. Hän luki mielellään runoa kotonaan ääneen lähipiirille. Varhainen elämäkerturi Wasielewski mainitsee, että kerran sitä ystävilleen lukiessaan Schumann puhkesi kyyneliin ja joutui siinä määrin pois tolaltaan, ettei voinut enää jatkaa lukemista.
Kertojalle, solisteille, kuorolle ja orkesterille kirjoitettu Manfred-näyttämömusiikki (1848-49) käsittää alkusoiton lisäksi 14 muuta numeroa. Kyseessä on melodraama, jossa musiikki tyytyy säestämään tekstin lausuntaa. Osittain tästä syystä teoksesta on jäänyt kantaohjelmistoon vain alkusoitto. Lisztille Schumann sanoi pitävänsä sitä yhtenä vahvimmista töistään.
Schumann: Viulukonsertto d-molli
Kaikki tuntevat Schumannin pianokonserton, moni sellokonsertonkin. Sen sijaan myöhäinen viulukonsertto (1853) on jäänyt pahasti noiden kahden muun konserton varjoon. Sitä on ruvettu esittämään ja levyttämään enemmän vasta parin viime vuosikymmenen aikana. On mielenkiintoista nähdä, onnistuuko viulukonsertto lopullisesti vakiinnuttamaan paikkansa orkestereiden ohjelmissa. Ainakin se jo yhä yleisemmin tunnustetaan yhdeksi Schumannin myöhäistuotannon tärkeistä teoksista.
Viulukonserton menestyksen tielle kasasivat esteitä jo säveltäjän vaimo Clara Schumann, Johannes Brahms ja viulisti Joseph Joachim. Kaikki kun olivat sitä mieltä, että konsertto oli heikko: surullinen todiste henkisesti sairaan säveltäjän luomisvoiman ehtymisestä. Niinpä he päättivät olla julkaisematta konserttoa edes Schumannin teosten kokonaislaitoksen täydennysosassa, jota Brahms noihin aikoihin valmisteli. Näin arvovaltaiselta taholta julistettu tuomio on varmasti vaikuttanut siihen, miten jälkipolvet ovat ottaneet teoksen vastaan.
Joachimin kuoltua viulukonserton käsikirjoitus päätyi Preussin valtionkirjastoon. Sinne se myös unohtui pitkäksi aikaa, kunnes Joachimin poika 1937 antoi luvan konserton julkaisemiseen ja esittämiseen. Kantaesityksen aika tuli saman vuoden marraskuussa. Tosin Georg Kulenkampff oli tuota esitystä varten pyytänyt Paul Hindemithiä kirjoittamaan soolo-osuuden kokonaan uudestaan. Alkuperäisessä asussaan konsertto kuultiin ensi kerran kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa Saint Louisin orkesterin konsertissa. Viulusolistina soitti Yehudi Menuhin.
Luonteeltaan Schumannin viulukonsertto on ennemmin sinfoninen kuin konsertoiva. Tämä pätee erityisesti ensi osaan, jossa soolo-osuus on elimellinen osa orkesterikudosta. Osasta puuttuukin tavanomainen kadenssi, joka antaisi solistille mahdollisuuden esitellä teknistä taituruuttaan. Lisäksi konserton osien väliltä voi löytää temaattista sukulaisuutta.
Viulukonserton helmenä on usein pidetty intiimiä hidasta osaa. Brahms teki omat muunnelmansa sen hellästä melodiasta, hänen mukaansa "Schumannin viimeisestä musiikillisesta ajatuksesta". Hän jätti kyllä kertomatta, mistä sävellyksestä melodia oli peräisin. Myös Schumann käytti myöhemmin samaa teemaa eräässä muunnelmateoksessaan. Vähän poloneesin tapaan sykkivässä, tarmokkaassa finaalissa saa virtuoosisuuskin sijansa.
Rahmaninov: Sinfonia nro 2 e-molli op. 27
"Kun saan sen [toisen sinfonian] valmiiksi ja sitten korjaan ensimmäisen, vakuutan - ei enää sinfonioita. Kirottuja! En tiedä, miten niitä kirjoitetaan --."
Sergei Rahmaninovin (1873-1943) kirje eräälle ystävälle paljastaa, että hänellä oli omat epäilyksensä toisen sinfonian (1906-07) suhteen. Tämä on ymmärrettävää, kun muistaa esikoissinfonian kokeman kohtalon. Sen kantaesityshän oli fiasko, kiitos pari vodkaryyppyä liikaa ennen konserttia juoneen kapellimestari Glazunovin. Arvostelut olivat sen mukaiset, ja kului vuosia, ennen kuin Rahmaninov toipui tämän vastoinkäymisen aiheuttamasta vakavasta depressiosta.
Toisen sinfoniansa kantaesityksen Pietarissa 1908 Rahmaninov johti itse. Teos sai innostuneen vastaanoton. Hyvä niin, sillä pian tämän jälkeen saksalaisella maestrolla Artur Nikischillä oli otsaa johtaa sinfonia Moskovassa prima vista, partituuriin etukäteen tutustumatta, vieläpä ilman orkesteriharjoituksia. Esitys lienee jättänyt jonkin verran toivomisen varaa.
Dresdenissä sävelletty kakkonen on Rahmaninovin kolmesta sinfoniasta suosituin. Sillä on paljon annettavaa niille kuulijoille, jotka ovat mieltyneet pitemmän kaavan mukaan tarjoiltuun venäläiseen sentimentoon, vuolaaseen melodiikkaan ja rehevään orkesterisointiin. Niistä nauttiessa tunti kuluu nopeasti. Toisaalta on myös niitä, joille esimerkiksi Adagion kyynelehtivä laulu on jo melkein liikaa. Jotenkin se silti yleensä onnistuu kuulostamaan vilpittömältä, suoraan sydämestä tulleelta, toisin kuin monet tekemällä tehdyt, äitelät Hollywood-sävelmät. Riippuu tietysti tulkinnasta ja vastaanottajan mielentilasta, niin kuin aina.
Kari Vatjus
Viulisti
Ana Chumachenko
Ana Chumachenko esiintyi julkisesti jo 9-vuotiaana sonaatti-illassa ja paria vuotta myöhemmin hän esitti Mendelssohnin konserton. Opettajan oli ollut oma isä, joka taas oli Leopold Auerin oppilaita. Opiskellessaan stipendiaattina Buenos Airesissa hän jatkoi menestyksekästä konsertointiaan. Eurooppaan palattuaan hän jatkoi opintojaan mm. Josef Szigetin ja Yehudi Menuhinin johdolla. Vuonna 1963 hän voitti Carl Flesh -kilpailun Lontoossa. Muista palkinnoista mainittakoon Kuningatar Elisabeth –kilpailun hopeamitalin vuonna 1971.
Vuonna 1972 soitti maineikkaassa Münchenin jousitriossa Oscar Lysyn ja Walter Nothasin kanssa.
Vuodesta 1990 lähtien Chumachenko on toiminut Münchenin musiikkikorkeakoulun rehtorina. Hän pitää vuosittain mestarikursseja Skandinaviassa ja Sveitsissä ja johtaa yhdessä Thomas Zehetmeierin kanssa Carmerata Bern –yhtyettä.
Kari Vatjus kirjoittaa teoksista:
Kapellimestari
Thomas Dausgaard
Thomas Dausgaard (s. 1963) opiskeli kapellimestariksi ensin Kööpenhaminassa ja myöhemmin Lontoossa Royal College of Music –koulussa. Menestyksekkään debyyttinsä hän teki Kuninkaallisen Filharmonikkojen kanssa kautena 1992-93 ja on sen jälkeen vieraillut johtamassa orkesteria säännöllisesti.
Vuosina 1993-95 hän toimi kapellimestari Seiji Ozawan apulaisena Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestarina. Dausgaard on lisäksi johtanut monia maailman ykkösorkestereita, muun muassa Pietarin filharmoonikkoja, Montrealin ja BBC:n sinfoniaorkestereita sekö Oslon filharmonikkoja.
Kotimaassaan Tanskassa Dausgaard työskentelee jatkuvasti monien eri orkestereiden kanssa ja on johtanut myös oopperaa.
Thomas Dausgaard on johtanut lukuisia orkestereita Pohjoismaissa sekä Saksassa, Hollannissa, Irlannissa, Sveitsissä, Romaniassa sekä Koreassa. Hän on palkittu monissa kansainvälisissä kapellimestarikilpailuissa ja vuonna 1993 hän sai Music Critics’ Circle –palkinnon Tanskassa.
Hän on levyttänyt Friedrich Kunzen, J.P.E. Hartmannin, sekä Asger Hamerikin teoksia.
