Jo useamman kerran Lahdessa yleisön hurmannut pianisti Grigori Sokolov tulkitsee Sinfonia Lahden solistina 21.maaliskuuta Prokofjevin ensimmäisen pianokonserton. Kapellimestari Moshe Atzmonin johtamassa konsertissa kuullaan lisäksi Mozartin Taikahuilun alkusoitto sekä Brahmsin 3. sinfonia.
OHJELMA:
21.3.2002 klo 19 Sibeliustalo
Sinfoniakonsertti
Moshe Atzmon, kapellimestari
Grigori Sokolov, piano
Wolfgang Amadeus Mozart: Alkusoitto oopperaan Taikahuilu
Sergei Prokofjev: Pianokonsertto nro 1 Des-duuri, op.10
Allegro brioso -
Andante assai -
Allegro scherzando
Johannes Brahms: Sinfonia nro 3 F-duuri, op.90
Allegro con brio
Andante
Poco Allegretto
Finale: Allegro
Hannu Kivilä esittelee teokset:
Wolfgang Amadeus Mozart: Alkusoitto oopperaan Taikahuilu
JUHLAVA JA SAMALLA SADUNKEVYT
Wolfgang Amadeus Mozartin (1756-91) viimeinen ja epäilemättä merkittävin ooppera, kaksinäytöksinen Taikahuilu, sai ensiesityksensä säveltäjän johdolla Wienissä 30.9.1791, vain muutamaa kuukautta ennen mestarin kuolemaa. Jo alkusoitosta lähtien oopperan musiikki on lumoavaa ja sadunomaista. Partituurin rikkaudet ja ulottuvuudet ovat melkoiset: haarniskoitujen miesten ankaran jylhästä luterilaisesta koraalista kevytmielisiin wieniläisiin katurenkutuksiin. Monipuolisen henkilögallerian jokainen hahmo muuttuu persoonallisuudeksi Mozartin sävelkielen kosketuksesta. Joskus on tosin ihmetelty miten Mozart, jolla oli niin hieno dramaattinen vaisto, saattoi säveltää esim. vapaamuurareiden salaisia rituaaleja, kansansadun aineksia, maagisilla voimilla varustettuja soittimia sekä hyviä ja pahoja haltijoita sisältävän yllätyksellisen ja hassun, paikoin suorastaan järjettömän tarinan.
Alkusoitto luo oopperan juhlavan ja samalla sadunkevyen perustunnelman, joskaan siitä ei löydy juurikaan viittauksia varsinaisiin näyttämötapahtumiin. Sen rakennetta värittää luku kolme, joka on sittemmin tärkeä koko oopperaa ajatellen ja joka viittaa edellä mainittuihin vapaamuurarisymboleihin. Alkusoitto valmistui pappien marssin ohella vasta muutamia päiviä ennen oopperan suuren suosion saavuttanutta ensi-iltaa, jonka vastaanottoa seuratessaan Mozartilla ei varmaankaan ollut mitään syytä epäillä musiikillista tulevaisuuttaan.
Sergei Prokofjev: Pianokonsertto nro 1 Des-duuri, op.10
RÄJÄHTÄVIÄ RYTMEJÄ OMAPERÄISESSÄ MUODODSSA
Ukrainalais-syntyinen Sergei Prokofjev (1891-1953) oli musiikillisesti varhaiskypsä, ja esim. jo yhdeksän ikäisenä hän oli säveltänyt lyhyehkön kolminäytöksisen oopperan. Prokofjevista kehittyi Pietarin konservatoriossa nopeasti erinomainen pianisti ja hänestä tuli pian etenkin omien teostensa räväkkä tulkitsija, joka esiintyi kaikissa tärkeissä musiikkimetropoleissa ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Opiskeluaikoina hänen luonteensa kapinalliset ja kärsimättömät puolet korostuivat, ja häntä pidettiin eräänlaisena musiikkipiirien kauhukakarana. Aivan nuoresta pitäen Prokofjev oli kirjoittanut paljon musiikkia pianolle, ja vielä ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan hän aloitti ensimmäisen pianokonserttonsa työstämisen.
Konsertto valmistui alkuvuodesta 1912 ja sai kantaesityksensä saman vuoden elokuussa Moskovassa. Pianon ääressä istui tietenkin itse säveltäjä, jonka hätkähdyttävät taidot niin pianistina kuin säveltäjänäkin herättivät viimeistään nyt suurta ihailua ja kunnioitusta. Eräistä negatiivisista reaktioista huolimatta omaperäinen lahjakkuus palkittiin muutamaa vuotta myöhemmin arvostetulla Rubinstein-palkinnolla.
Prokofjev sävelsi kaikkiaan viisi pianokonserttoa, joista kolmea ensimmäistä esitetään eniten. Suosituin lienee noin vuosikymmentä ensimmäisen jälkeen valmistunut kolmas. Ensimmäinen on konsertoista lyhyin, ja sen kolme osaa soitetaan yleensä ilman erottelevia taukoja. Prokofjevin kapellimestariopettaja ja henkinen tukija Nicholas Tcherepnin oli aina kannustanut oppilastaan olemaan originaali ja kekseliäs oma itsensä, ja ensimmäinen pianokonsertto paljastaakin paljon omaperäisyyttä ja mielikuvituksellisuutta. Se ei seuraa perinteistä sonaattimuotoa, ja sen räjähtävät rytmit omaperäiseen muotoon yhdistyneenä yllätti täysin kriitikot ja yleisön. Myös teoksen paikoin "teräksinen" sointikuva oli jotain tavallisuudesta poikkeavaa.
Kriitikot jakautuivat konserton ensimmäisissä esityksissä selvästi kahtia: jotkut pitivät teosta mauttomana, toiset taas ennustivat konserton käynnistävän uuden musiikillisen aikakauden "aamunkoiton". Solomon Volkov toteaa Pietari-kirjassaan, että "jos Rimski-Korsakov olisi elänyt vielä neljä vuotta ja kuullut Prokofjevin rohkean konserton, hän olisi tuskin rutistanut 21-vuotiasta säveltäjää rintaansa vasten". Mainittakoon, että aikoinaan mm. Rimski-Korsakovilta sävellysoppia saanut Prokofjev itse oli tyytyväinen teokseensa, ja hän omisti sen Tcherepninille, väsymättömälle kannustajalleen.
Johannes Brahms: Sinfonia nro 3 F-duuri, op.90
VALO VOITTAA DUURIN JA MOLLIN KAMPPAILUN
Johannes Brahms (1833-97) vietti kesän 1883 Saksassa Wiesbadenin idyllisessä kylpyläkaupungissa. Säveltäjä oli jo täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja takana oli voimia verottanut kriisi sävellystyön parissa. Brahmsin itsekritiikki oli kasvanut nopeasti melkoisiin mittoihin ja hän myös tunsi yksinkertaisesti luomisvoimiensa ehtyvän. 1800-luvun säveltäjistä Brahms suhtautui ehkä ankarimmin Beethovenin sinfonioiden traditioon, ja hän kuuli omien sanojensa mukaan aina "jättiläisen" askeleet takanaan. Siitä huolimatta valmiina oli jo kaksi suuren menestyksen saavuttanutta sinfoniaa, joiden katsottiin jatkavan suurten esikuvien sinfonista perinnettä.
Työt kolmannen sinfonian parissa lähti käyntiin Wiesbadenissa onnellisissa merkeissä. Brahms löysi teoksen ilmeeseen paljon uusia piirteitä kahteen edeltäjäänsä nähden. Kolmannen sinfonian päämäärä oli alusta alkaen selvä, ja sen yleisilmeeksi tuli valoisa positiivisuus. Teos sai kantaesityksensä joulukuussa 1883 Hans Richterin johtamien Wienin filharmonikkojen konsertissa. Sinfoniasta tuli heti hyvin suosittu, ja sitä johtivat pian aikansa lähes kaikki merkittävät kapellimestarit. Hans von Bülow jopa keksi johtaa sen samassa konsertissa kahteen kertaan, sekä alku- että loppunumerona. (Väliin oli sijoitettu Beethovenia). Sinfonian nopeaa vakiintumista ohjelmistoihin ei esim. häirinnyt se, että teos ei jostain syystä miellyttänyt intohimoisimpia Wagnerin ja Brucknerin kannattajia.
Kolmas sinfonia on edeltäjäänsä nähden jonkin verran kiinteämpi ja ääriosiltaan voimakasilmeisempi. Sille on ominaista vahva temaattinen yhtenäisyys ja kuten Erkki Salmenhaara on todennut, "ydinaihetekniikan käytössä Brahmsin kolmas on nerokas näyte ykseyden moninaisuudesta - ja moninaisuuden ykseydestä". Valoisasta kokonaisuudesta huolimatta yksi sinfonian erityispiirteistä on miltei jatkuva duurin ja mollin välinen kamppailu, joka ratkeaa vasta lopussa duurin voittoon. Sinfonian ääriosia on verrattu kahteen vuorenhuippuun, joiden väliin jää idyllinen laaksomaisema. Kahdesta väliosasta kumpikaan ei ole varsinainen hidas osa, mutta silti ne puhuvat intiimiä, lyyristä kieltä. Tavanomaisen scherzon korvaavassa kolmannessa osassa sellojen esittämä pääaihe lienee Brahmsin mieleenpainuvimpia ja kauneimpia. Eräiden tutkijoiden mukaan ensimmäisen osan materiaali saattaa olla osittain peräisin julkaisemattomista nuoruudenteoksista. Mitä tulee finaaliin, pidetään sitä temaattisen imitaatiotekniikan mestarinäytteenä: pääteeman eri motiivit esiintyvät siinä monin eri tavoin muunneltuina. Teos ei pääty riemukkaaseen "voitonfinaaliin", vaan viimeisen osan lopputahdeissa on päinvastoin tiettyä resignaation, alistumisen sävyä. Hannu Kivilä
Moshe Atzmon, kapellimestari
Moshe Atzmon syntyi Unkarissa ja aloitti musiikkiopintonsa Budapestissa. 13-vuotiaana hänen perheensä muutti Israeliin. Siellä Moshe Atzmon jatkoi torvi- ja sellosoiton sekä sävellyksen että orkesterinjohtamisen opiskelujaan TelAvivin ja Jerusalemin Musiikki Akatemioissa.
Valmistumisensa jälkeen hän toimi orkesterimuusikkona useita vuosia.
Kapellimestariopintojaan hän jatkoi Lontoossa Guildhall Schoolissa. Muutama vuosi myöhemmin hän sijoittui toiseksi Mitropoulos –kapellimestarikilpailussa New Yorkissa sekä Leonard Bernstein palkinnolla. Voitettuaan vuonna 1964 Liverpoolin kansainvälisen kapellimestarikilpailun Moshe Atzmon on johtanut kaikissa tärkeimmissä musiikkikeskuksissa maailmassa lukuisia merkittäviä sinfonia- ja oopperaorkestereita.
Moshe Atzmon on toiminut vuodesta 1999 Ålborgin sinfoniaorkesterin pääkapellimestari. Lisäksi hän on työskennellyt muun muassa Sidneyn, Hampurin Radion ja Tokion Metropolitanin sinfoniaorkestereiden pääkapellimestarina. Hän on myös tehnyt useita levytyksiä.
Grigory Sokolov, piano
Grigory Sokolov kiinnostui musiikista jo viisivuotiaana ja erikoiskoulun jälkeen siirtyi Leningradin Konservatorioon. Ensimmäisen kerran hän esiintyi julkisesti 12-vuotiaana. 16-vuotiaana, vuonna 1966 hän voitti Tšaikovskin Pianokilpailun.
Nykyään Sokolov on eräs merkittävimmistä pianisteista maailmassa ja hän esiintyy säännöllisesti tärkeimmissä konserttitaloissa huippuorkestereiden solistina. Hänen konserttinsa ovat poikkeuksetta yleisön sekä kriitikoiden ylistämiä. Kriitikko Arto Sakari Korpinen kirjoitti Sokolovin Lahden vierailusta jo vuonna 1996: ”Vieraillessaan Lahden kaupunginorkesterin solistina Pietarin shamaani Grigori Sokolov häikäisi ja hurmasi kuulijansa mestarillisella taiteellaan...Uskomattomassa täydellisyydessään Sokolovin soitto hipoi inhimillisen suorituskyvyn rajoja - jopa siinä määrin, että tulkintaa olisi saattanut pitää tietyssä mielessä epäinhimillisenä, ellei se olisi huokunut niin aidosti ja satuttavasti sekä hengen paloa että tunteen lämpöä.”
Grigori Sokolov on tehnyt useita levytyksiä, muun muassa Bachin, Beethovenin, Brahmsin, Chopinin, Rachmaninoffin , Prokofievin, Scriabinin, Schubertin sekä Schumannin sävellyksiä..
