To 5.9.2002 klo 19 Sibeliustalo
SINFONIAKONSERTTI
Osmo Vänskä, kapellimestari
Stephen Hough, piano
Kokkonen: Sinfonisia luonnoksia
Lamento. Andante
Pezzo giocoso. Allegro
Religioso. Andante
Chopin: Pianokonsertto nro 1 e-molli op. 11
Allegro maestoso
Romanze: Larghetto -
Rondo. Vivace
Beethoven: Sinfonia nro 3 Es-duuri op. 55 "Eroica"
Allegro con brio
Marcia funebre: Adagio assai
Scherzo: Allegro vivace
Finale: Allegro molto
Kari Vatjus esittelee teokset:
Kokkonen: Sinfonisia luonnoksia
Joonas Kokkosen (1921-96) tyylillinen kehitys vei 50-luvun uusklassismista ankaran 12-säveltekniikan kautta 60-luvun lopulla vapaaseen motiivitekniikkaan ja vapaatonaalisuuteen. Kalevi Ahon mielestä Kokkosen viimeisen tyylivaiheen voi katsoa alkaneen klassistisesta orkesteriteoksesta Sinfonisia luonnoksia (1968). Muita saman kauden teoksia ovat esimerkiksi sellokonsertto, neljäs sinfonia sekä ooppera Viimeiset kiusaukset.
Sinfonisia luonnoksia oli Helsingin juhlaviikkojen tilausteos. Tämä kolmen sinfonisen kappaleen sarja perustuu kolmeen ideaan, joista jokaisesta olisi Kokkosen mukaan voinut hyvällä onnella kehittyä ihan oikea sinfonia.
Sarjan kappaleet järjestyvät samoin kuin useimmissa Kokkosen sinfonioissa: hitaat osat kehystävät nopeatempoista keskiosaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Lamento (Valitus). Lyhyessä toisessa osassa, Pezzo giocoso (Leikkisä tai hilpeä kappale), musiikin luonne muuttuu aivan päinvastaiseksi. Mitään ohjelmaa teokseen ei silti liity, joten sävelten valitus ja leikki on abstraktia. Viimeinen, Religioso-osa henkii Kokkoselle ominaista harrasta uskonnollisuutta.
Chopin: Pianokonsertto nro 1 e-molli op. 11
Syntyperältään ranskalais-puolalainen Frédéric Chopin (1810-1849) oli pianon aristokraatti ja runoilija vailla vertaa. Hän omistautui omalle soittimelleen siinä määrin, että kaikessa mitä hän kirjoitti, oli piano mukana. Romanttisen pianomusiikin ystäviä sen enempää kuin pianistejakaan tämä ei harmita lainkaan! Meille Chopin jätti perinnöksi runsaan ja erittäin korkeatasoisen tuotannon, jonka pääosa koostuu erilaisista soolopianokappaleista.
Chopinin kaksi pianokonserttoa (1830) ovat vasta opintonsa päättäneen ja pianovirtuoosin uraa suunnittelevan nuoren miehen töitä. Niiden numerointi johtaa harhaan. Vaikka f-molli-konsertto op. 21 valmistui itse asiassa ensimmäisenä, orkesteriäänten katoaminen viivästytti sen julkaisemista aina vuoteen 1836. Myöhempi e-molli-konsertto op. 11 ehdittiin näin julkaista ensin, ja se sai järjestysnumerokseen ykkösen.
E-molli-konsertto seurailee paljolti perinnäistä konserttokaavaa. Chopinin malleina eivät tosin olleet Beethovenin vaan nykyään paljon tuntemattomampien Hummelin, Fieldin, Kalkbrennerin ja Moschelesin konsertot. Epäortodoksisinta konsertossa on ehkä sävellajien käyttö. Kaikissa osissa on nimittäin sama toonika eli perussävel (e). Ensimmäisen osan sivuteemakaan ei soi tavanomaisessa rinnakkaissävellajissa vaan muunnosduurissa. Tästä syystä konsertossa on normaalia vähemmän tonaalista vaihtelua.
Chopinin orkestrointia on tapana luonnehtia toimivaksi mutta sovinnaiseksi. Tämä on oikeastaan sivuseikka, sillä orkesterin osuus on kummassakin konsertossa selvästi pianolle alisteinen. Olennaista on, että loisteliaat piano-osuudet ovat jo yksilöllisiä.
E-molli-konserton majesteettinen orkesterijohdanto kuulostaa paikoin lähes Brahmsilta - kolme vuotta ennen Brahmsin syntymää. Ensi osassa on toki myös lyyriset hetkensä. Hidasta osaa, Romanssia Chopin kuvaili eräässä kirjeessään tyyneksi ja melankoliseksi: "Se välittää vaikutelman jostakusta katselemassa hellästi paikkaa, joka tuo mieleen tuhansia onnellisia muistoja. Se on kuin kuutamohaaveilua kauniina kevätiltana." Rondo-finaalille antaa kansallisväriä kaksijakoisen puolalaisen tanssin, krakowiakin poljento.
Beethoven: Sinfonia nro 3 Es-duuri op. 55 "Eroica"
Ludwig van Beethoven (1770-1827) koetteli wieniläisklassisen sinfonian rajoja jo kahdessa ensimmäisessä sinfoniassaan. Varsinaisesti sinfoninen vallankumous tapahtui kuitenkin vasta vuonna 1804 valmistuneessa kolmannessa sinfoniassa Es-duuri op. 55.
Nykykuulija tuntee Beethovenin kolmosen (samoin kuin monet 1800-luvun myöhemmät jättisinfoniat) niin hyvin, ettei sen hahmottamisessa ja vastaanottamisessa liene kenelläkään suuria vaikeuksia. Teoksen vallankumouksellisuutta ei siksi välttämättä enää huomaa. Beethovenin aikalaisille kolmas sinfonia oli yhtä kaikki sekä mittasuhteiltaan että sisältönsä puolesta kova pala purtavaksi - ja meni useimmilta ensi kuulemalla väärään kurkkuun.
Kun sinfonia soitettiin ensimmäisen kerran julkisesti Theater an der Wienissä huhtikuussa 1805, kokonaisuus tuntui yleisöstä pitkältä ja raskaalta. Lisäksi ihmetyttivät muutamat yksityiskohdat, kuten käyrätorven ennenaikaiselta kuulostava sisääntulo ensi osan kertausjakson alussa sekä oudot sävellajin vaihdokset. Kuuntelukokemukseen vaikutti osaltaan esityksen mitä luultavimmin heikko taso. Jonkun kerrotaan huutaneen parvekkeelta kesken kaiken: "Maksan kreutserin lisää, jos lopettavat tähän!" Ylpeä säveltäjä ei vaivautunut nyökkäämään ottaessaan vastaan vaisuiksi jääneitä aplodeja.
Ensimmäisen osan kehittely on ennen kuulemattoman laaja ja vaatii jatkokseen mittavan koodan, jotta koko osa olisi tasapainoinen. Hämmennystä on voinut aiheuttaa myös kehittelyyn ilmaantuva "ylimääräinen" teema. Toisen osan pitkän surumarssin jälkeen tunnelmaa keventää eloisa scherzo. Sinfonia päättyy muunnelmamuotoiseen finaaliin, jonka variaatioiden pohjana olevaa aihetta Beethoven oli käyttänyt jo aiemmin kontratanssissa nro 7 Es-duuri (1802), baletissa Prometheuksen luomukset sekä pianolle säveltämissään Eroica-muunnelmissa.
Beethoven aikoi alun perin omistaa kolmannen sinfoniansa Ranskan ensimmäiselle konsulille Napoleonille, mutta kun tämä sitten valitutti itsensä keisariksi, pettynyt säveltäjä muutti mielensä. Otsikoksi ei tullutkaan Sinfonia grande: Bonaparte vaan Sinfonia eroica composta per festeggiar il sovvenire d'un gran uomo eli jotakin sellaista kuin Suuren ihmisen muistoksi sävelletty sankarisinfonia.
Tiedättekö muuten, mistä sinfoniastaan Beethoven itse piti eniten? No tietysti Eroicasta.
Osmo Vänskä
Sinfonia Lahden taiteellinen johtaja Osmo Vänskä (s. 1953) on viime vuosien aikana noussut kansainvälisesti merkittävimpien kapellimestareiden joukkoon. Keväällä 2001 hänet nimitettiin taiteelliseksi johtajaksi Yhdysvaltojen parhaimpiin kuuluvaan Minnesotan orkesteriin, jossa hän
aloittaa 2003 mutta jatkaa edelleen työtään myös Lahdessa.
Sinfonia Lahden taiteellisena johtajana Osmo Vänskä on tehnyt määrätietoista ja tavoitteellista työtä vuodesta 1988 lähtien. Yhteistyö kapellimestarin ja orkesterin välillä on tehnyt Sinfonia Lahdesta kansainvälisen tason tekijän, jonka tunnusmerkkinä on innostunut ja motivoitunut työskentely sekä ainutlaatuinen sointi. Vänskä on ollut vuosina 1996-2002 myös BBC:n Skottilaisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestari. Hän on niin ikään toiminut myös Tapiola Sinfoniettan sekä Islannin sinfoniaorkesterin taiteellisena johtajana.
Osmo Vänskä on tehnyt yli 50 levytystä, joiden joukossa on muun muassa runsaasti palkittuja Sibeliuksen levytyksiä Sinfonia Lahden kanssa BIS-levymerkille.
Osmo Vänskä suoritti kapellimestarin tutkinnon Sibelius-Akatemiassa 1979. Hänen kansainvälinen uransa käynnistyi Ranskassa Besanconin kansainvälisen kapellimestarikilpailun voiton myötä vuonna 1982. Vänskä on kuluneen vuosikymmenen aikana johtanut kaikkialla Euroopassa sekä Japanissa, Yhdysvalloissa ja Australiassa. Muusikonuransa hän aloitti klarinetistina. Vänskä palkittiin Pro Finlandia mitalilla vuonna 2000 ja vuonna 2001 Glasgow’n yliopisto nimitti hänet musiikin kunniatohtoriksi.
Toukokuussa 2002 Osmo Vänskälle myönnettiin Britannian arvostetuin musiikkipalkinto, Royal Philharmonic Society Music Award tunnustuksena hänen ansioistaan Sibeliuksen ja Nielsenin musiikin tulkkina.
Stephen Hough
Pianisti Stephen Hough’n tie huippupianistiksi alkoi hänen voitettuaan Naumburgin kansainvälisen pianokilpailun 1983. Nykyisin Hough on suosittu niin resitaaliesiintyjänä kuin huippuorkesterienkin solistina ympäri maailmaa. Hän on työskennellyt monien maailman huippukapellimestarien, kuten Claudio Abbadon, Vladimir Ashkenazyn, Valeri Gergijevin, Simon Rattle’in sekä Esa-Pekka Salosen kanssa.
Stephen Hough esiintyy säännöllisesti monilla arvostetuilla musiikkifestivaaleilla, mm. Aspenissa, Tanglewoodissa, Saltzburgissa sekä Lontoon Proms –festivaalilla. Hough on myös ahkera kamarimuusikko ja soittaa mm. Steven Isserlisin, Joshua Bellin sekä Michael Collinsin kanssa. Hough on tehnyt yli kolmekymmentä levytystä, joista moni on palkittu mm. Gramophone Awardilla.
Stephen Houghille myönnettiin merkittävä MacArthur -säätiön palkinto vuonna 2001.
