Torstaina 24. tammikuuta klo 19 Sibeliustalo
SINFONIAKONSERTTI
En Shao, kapellimestari
Matti Raekallio, piano
OHJELMA
Maurice Ravel: Valses nobles et sentimentales
1. Modéré
2. Assez lente
3. Modéré
4. Assez animé
5. Presque lente
6. Assez vif
7. Moins vif
8. Epiloque: Lent
Maurice Ravel: Pianokonsertto G-duuri
Allegramente
Adagio assai
Presto
VÄLIAIKA noin 20 min.
Béla Bartók: Ihmeellinen mandariini, orkesterisarja
Kari Vatjus esittelee ohjelman:
Maurice Ravel: Valses nobles et sentimentales
RYHDIKKÄÄSTI TUNTEELLISTA
Schubertin kahden valssikokoelman (Valses nobles ja Valses sentimentales) esimerkkiä seuraava ja niiden mukaan nimensä saanut Yleviä ja tunteellisia valsseja (1911) valmistui parikymmentä vuotta ennen pianokonserttoja. Maurice Ravel (1875-1937) kirjoitti nämä ryhdikkäästi tunteelliset valssit alun perin pianolle. Komean orkesteriasunsa ne saivat vuotta myöhemmin.
Valssisarja soitettiin ensi kerran konsertissa, jonka järjesti pariisilainen nykymusiikin asiaa ajava Riippumaton musiikkiyhdistys. Konsertti oli siitä erikoinen, että ohjelmassa olleiden teosten säveltäjiä ei paljastettu yleisölle, vaan sitä pyydettiin arvaamaan, keiden kynästä sävelet olivat lähtöisin. Väärät arvaukset olivat tavallisempia kuin oikeat. Myös Ravelin valssien tapauksessa useimmat erehtyivät. Niitä veikattiin mm. unkarilaisen Kodályn sekä Ravelin maanmiehen Satien tekemiksi.
Ravel vertasi Yleviä ja tunteellisia valsseja virtuoosiseen pianoteokseensa Yön Gaspard (1908) ja sanoi kirjoittaneensa ne huomattavasti yksinkertaisempaan ja selkeämpään tyyliin. Vaikka valssit ovat profiililtaan selväpiirteisempiä ja harmonioiltaan kirpeämpiä kuin säveltäjän eräät impressionistisiksi luettavat teokset, niin orkesterisoinnissa impressionismi on paikoin tuntuvilla. Ravel liitti partituuriin lainan symbolistiselta runoilijalta Henri de Régnieriltä. Siinä ylistetään hyödyttömän puuhastelun tuottamaa mielihyvää.
Maurice Ravel: Pianokonsertto G-duuri
KEPEÄ, NOKKELA JA ELEGANTTI
Miten on selitettävissä, että Maurice Ravel, joka ei ollut koskaan säveltänyt yhtäkään konserttoa, teki elämänsä loppupuolella viimeisinä töinään peräti kaksi konserttoa samalle soittimelle, pianolle? Selitys on yksinkertainen. Samoihin aikoihin, kun Ravel ahkeroi tänään kuultavan G-duuri-konserton (1931) parissa, häneltä sattumalta tilattiin - mikäpä muu kuin pianokonsertto! Nyt ehkä kysytte, eikö tilaajalle olisi voinut tarjota jo tekeillä ollutta konserttoa. No ei oikein. Sitä Ravel kaavaili alun perin omaan käyttöönsä. Uuden konserton taas tilasi ensimmäisessä maailmansodassa oikean kätensä menettänyt pianisti Paul Wittgenstein, joten hänelle sai kirjoittaa vain vasemmalle kädelle.
Näistä kahdesta juuri G-duuri-konsertto oli Ravelin näkemyksen mukaan konsertto sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän kertoi säveltäneensä sen Mozartin ja Saint-Saënsin konserttojen hengessä: "Mielestäni konserton tulee olla kepeä ja loistelias, sen ei pidä tavoitella syvällisyyttä tai dramaattisia tehoja." Eräässä vaiheessa Ravel aikoi jopa antaa viihdyttävälle teokselleen nimeksi "Divertissement".
Kuten baskit yleensä, Ravel oli luonteeltaan pidättyväinen eikä halunnut ilmentää sävellyksissään suoraan omia tunteitaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei hänen musiikkinsa voisi olla yleisemmällä tasolla tunteellista. Esimerkiksi pianokonserton hidas osa varmistaa, että konsertossa on pintakoreuden ohella myös syvyyttä. Osaa muotoillessaan Ravel käytti mallinaan Mozartin klarinettikvinteton hidasta osaa. Ääriosien jazz-vaikutteet saattavat olla peräisin George Gershwiniltä, jonka Sinistä rapsodiaa Ravel ihaili. (Ravel tapasi Gershwinin Amerikan-kiertueellaan 1927-28, ja kollegat kävivät yhdessä Harlemin klubeilla.) Lisäksi konsertossa on piirteitä baskilaisesta ja espanjalaisesta kansanmusiikista.
Konserton ainekset ovat siis moninaiset. Ravel sekoittaa niistä värikkään ja tasapainoisen cocktailin, josta jää suuhun ihan ravelmainen jälkimaku. Tämä on yksi 1900-luvun hienoimmista pianokonsertoista, yhtä aikaa nokkela ja elegantti. Sen seurassa on mahdoton pitkästyä.
Béla Bartók: Ihmeellinen mandariini, orkesterisarja
YKSITYISKOHTAISTA SÄVELMAALAILUA
Unkarilainen Béla Bartók (1881-1945) sävelsi kaikki näyttämöteoksensa jo 1910-luvulla. Tuolloin syntyivät niin ooppera Herttua siniparran linna kuin baletti Puinen prinssi ja pantomiimi Ihmeellinen mandariini. Näistä Menyhért Lengyelin tekstiin perustuva Ihmeellinen mandariini (1919/1924) tunnetaan parhaiten orkesterisarjana, jonka Bartók teki vuonna 1927. Sarja käsittää pantomiimin alkujakson, noin kaksi kolmannesta koko pantomiimista.
Toisin kuin Bartók toivoi, Ihmeellistä mandariinia ei nähty ensi kertaa Berliinissä vaan konservatiivisessa Kölnissä 1926. Ensi-ilta oli fiasko. Esityksiä ei sen jälkeen enää jatkettu, koska pantomiimin väkivaltaisuus ja eroottisuus herättivät yleistä paheksuntaa. Monet pitivät sitä suorastaan moraalittomana. Tämän on täytynyt olla suuri pettymys Bartókille, joka oli pantomiimiinsa syystä erittäin tyytyväinen. Teoksen kiinnostavuutta lisää osaltaan se, että Bartók intoutuu siinä miltei straussilaisen yksityiskohtaiseen sävelmaalailuun.
Ihmeellisen mandariinin näyttämönä on rähjäinen ylemmän kerroksen huone jossain suurkaupungissa. Roistot houkuttelevat sinne nuoren tytön avulla kadulta ohikulkijoita mukiloitavaksi ja ryöstettäväksi. Kahdella ensimmäisellä uhrilla ei ole mitään ryöstettävää, joten heille tulee äkkilähtö. Sitten haaviin tarttuu varakas mandariini. Aluksi tyttö kavahtaa häntä, mutta voittaa kohta sekä pelkonsa että inhonsa ja alkaa ujosti tanssia. Sooloklarinetin kuvaama tanssi muuttuu vähitellen yhä viettelevämmäksi. Mandariini tuijottaa tyttöä liikkumattomana. Kun tyttö sitten istahtaa kiinalaisen syliin, tämä syleilee häntä. Tyttö kuitenkin irrottautuu miehen otteesta. Mandariini aloittaa hurjan takaa-ajon ja saa lopulta tytön kiinni. He kamppailevat. (Orkesterisarja päättyy tähän.) Seuraavaksi roistot käyvät mandariinin kimppuun. Hänet ryöstetään ja yritetään tappaa kolmesti: tukehduttamalla, pistämällä ja hirttämällä. Ihmeellistä mandariinissa on se, että hänen haavansa eivät vuoda verta eikä hän kuole, ennen kuin tyttö heltyy suutelemaan häntä.
Kari Vatjus
---
En Shao, kapellimestari
Kiinan Tianjinissa 1954 syntynyt En Shao opiskeli jo viisivuotiaana pianon- ja viulunsoittoa. Vaikka kulttuurivallankumous 1960-luvun puolivälissä keskeytti En Shaon musiikkiopinnot neljäksi vuodeksi, hän jo 10-vuotiaana sävelsi sekä soitti pianoa ja lyömäsoittimia paikallisessa orkesterissa, saatettuaan musiikkiopinnot kotimaassaan loppuun hän toimi viisi vuotta mm. Kiinan radion sinfoniaorkesterin kapellimestarina.
Vuonna 1988 En Shao sai Lord Rhodes –stipendein ja lähti sen avulla Englantiin Royal Northern College of Music’iin. Menestyksellisten opintojen ja Unkarin television kansainvälisen kapellimestarikilpailun voiton jälkeen hänet kiinnitettiin Unkarin radio-orkesteriin ja Valtion sinfoniaorkesteriin. BBC:n filharmoninen orkesteri räätälöi Shaolle apulaiskapellimestarin vakanssin 1990, minkä jälkeen hän toimi 1992-95 Ulsterin orkesterin pääkapellimestarina ja taiteellisena johtajana. En Shao debytoi Lontoon sinfoniaorkesterissa 1992 ja Kuninkaallisessa Filharmoniassa 1994. Hän on johtanut monia Euroopan, Yhdysvaltain, Kanadan ja Australian orkestereita ja toiminut Espanjan Baskimaan orkesterin päävierailijana ja Guildfordin filharmonikkojen musiikinjohtajana. Lahdessa hän on vieraillut useasti, viimeksi talvella 2001.
Vaikka musiikki viekin valtaosan En Shaon ajasta, hän on hyvin kiinnostunut kiinalaisesta keittiöstä, nykyaikaisesta sisustussuunnittelusta ja arkkitehtuurista, baletista, jazzista sekä ympäristöasioista.(RF)
Matti Raekallio, piano
Matti Raekallio (s.1954) kuuluu tätä nykyä nimekkäimpiin suomalaisiin pianisteihin. Hän on tehnyt toistakymmentä levytystä, ja erikoisesti kolmen CD:n sarja Prokofjevin kaikista pianosonaateista (Ondine Records) on saavuttanut kansainvälistä mainetta. Tästä johtuen hän on esiintynyt yhä enemmän sekä Euroopassa, mm. merkittävillä musiikkijuhlilla, että muualla maailmassa. Raekallio piti Yhdysvaltojen debyyttinsä 1981, esiintyi 1983 Helsingin Kaupunginorkesterin USA:n kiertueen solistina ja toimi 1984¾85 vierailevana professorina Western Michigan Universityssä. Siitä lähtien hän on vieraillut USAssa säännöllisesti.
Vuosina 1990¾91 hän esitti ensimmäisenä suomalaisena pianistina Beethovenin kaikkien 32 pianosonaatin kokonaisuutta, kahdeksan konsertin sarjoina, yhteensä kahdeksan kertaa.
Laajan soolo-ohjelmistonsa lisäksi Raekallio on esittänyt julkisesti yli 50 eri pianokonserttoa. Kantaohjelmiston lisäksi Raekallio on esittänyt harvinaisuuksia, kuten Lutoslawskin ja Busonin konsertot.
1994 Raekallio nimitettiin pianonsoiton professoriksi Tukholman Kungliga Musikhögskolaniin ja 1998 Sibelius-Akatemiaan, jossa hän on työskennellyt vuodesta 1978 alkaen. Raekallio on toiminut useiden kansainvälisten kilpailujen juryssä, kuten Wienin Beethoven-kilpailussa, Tokion PTNA-pianokilpailussa, USA:n Gilmore-musiikkipalkinnon jakavassa lautakunnassa sekä Puolan Artur Rubinstein in memoriam -kilpailussa. Sibelius-Akatemian konserttikeskuksen taiteellisena johtajana Matti Raekallio toimi 1990-1993. Musiikin tohtorin tutkinnon Raekallio suoritti 1996, ja hänet valittiin taiteellisen linjan primustohtoriksi Sibelius-Akatemian ensimmäiseen promootioon 1997. Valtion viisivuotisen taiteilija-apurahan Raekallio on saanut kolmesti, viimeksi vuonna 1994.
