Fredrick Paciuksen Loreley –oopperan konserttiversio

Fredrick Paciuksen Loreley –oopperan konserttiversio
Sinfonia Lahden konsertissa Sibeliustalossa


Sinfonia Lahden ja huippusolistien tähdittämän Fredrick Paciuksen Die Loreley –oopperan konserttiversio kuullan tämän viikon torstaina ja perjantaina Sibeliustalossa Osmo Vänskän johdolla. Sinfonia Lahti jatkaa Loreleyn myötä harvinaisten kotimaisten oopperoiden esityksiä.

Loreley on Fredrick Paciuksen (1809-1891) kaksinäytöksinen ooppera, joka valmistui vuonna 1887. Ooppera perustuu saksalaiseen taruun Lenore-neidon ja maakreivi Oton onnettomasta rakkaudesta. Kreivi Otto on kohdannut metsästysretkellään Lenore-neidon ja rakastunut tämän huumaavan kauniiseen lauluun. Kreivi on kuitenkin jo kihloissa, eikä voi peruuttaa häitään. Lenore pakenee raivoissaan Reinin rannalle ja pyytää ilman ja veden apua kostaakseen Otolle. Oopperan libreton on kirjoittanut Emanuel Geibel.

Oopperan ensiesitykseen liittyi varsin dramaattisia piirteitä. Pari kuukautta harjoitusten alkamisen jälkeen kuorolaiset menivät lakkoon. Orkesteriin kiinnitetyt orkesteriyhdistyksen jäsenet olivat pääosin koululaisia, joiden soittotaito oli riittämätön. Esityspaikka jouduttiin vaihtamaan ahtaaseen Aleksanterin teatteriin ja kaiken lisäksi ensi-illassa pääosan esittäjä oli niin käheä, että hän ei pystynyt enää laulamaan toisessa näytöksessä. Ooppera oli kuitenkin menestys ja kolmeen viimeiseen esitykseen yleisö suorastaan tappeli pääsylipuista. tämän jälkeen oopperaa ei ole näyttämöllä nähty ja kuultu ennen nyt käsillä olevaa Lahden kaupunginorkesterin esitystä, johon siihenkin on liittynyt dramaattisia piirteitä. Esitystä pitkään valmistellut kapellimestari Ulf Söderblom sairastui hiljattain ja on näin ollen ollut estynyt esityksen valmisteluihin parin viimeisen kuukauden ajan. Osmo Vänskä saatiin hänen tilalleen johtamaan esitykset ja Vänskä lensikin eilen suoraan Clevelandista harjoituksiin Lahteen.

Oopperan esiintyjäkaarti on maamme parhaimmistoa. Lenore-neidon roolissa laulaa sopraano Soile Isokoski ja maakreivi Ottona kuullaan tenori Raimo Sirkiä. Muissa rooleissa ovat mezzosopraano Riikka Rantanen, tenori Topi Lehtipuu sekä bassot Arttu Kataja ja Cornelius Hauptman. Kuoro-osuuksista vastaa Seppo Murron johtama Dominante-kuoro ja Loreley -oopperan konserttiversion Sibeliustalossa johtaa siis Osmo Vänskä.

Ooppera levytetään konserttiäänityksenä BIS-levymerkille. Näin ollen aiemmin vastaavalla tavalla Sibeliustalossa toteutettu Melartinin palkittu Aino -oopperan levytys saa jatkoa ja liittyy osaksi Sinfonia Lahden discografiaa.


To 8.5.2003 ja
pe 9.5.2003 klo 19 Sibeliustalo

DIE LORELEY –OOPPERA
KONSERTTIVERSIO

Säveltänyt Fredrik Pacius
Libretto Emanuel Geibel

Osmo Vänskä, kapellimestari
Soile Isokoski, sopraano (Lenore, Hubertin tytär)
Riikka Rantanen, mezzosopraano (Bertha, Stahlckin kreivitär)
Raimo Sirkiä, tenori (Palatsikreivi Otto)
Topi Lehtipuu, tenori (Reinald)
Cornelius Hauptmann, basso (Hubert, lautturi ja kapakoitsija)
Arttu Kataja, basso (Leupold, palatsikreivin hovipalvelija)
Dominante-kuoro
Seppo Murto, kuoron valmennus

Sinfonisesti yhdessä: Metsäliitto-Yhtymä

Konsertti päättyy n. klo 21.30.

Konsertti tallenetaan BIS-levymerkille, pyydämme ystävällisesti välttämään kaikkia ylimääräisiä ääniä esityksen aikana. Kiitos yhteistyöstä.

REININ ROMANTIIKKAA SUOMESSA
PACIUKSEN ´LORELEIN´ SYNNYSTÄ JA ESITYKSESTÄ

Kertomus demonisesta Lorelei –viettelijättärestä ei ole suinkaan ”Kertomus menneiltä ajoilta”, kuten Heinrich Heinen runossa mainitaan, vaan se takautuu Clemens Brentanon romaaniin Godwi oder das steinerne Bild der Mutter (Godwi eli äidin kivinen kuva), ja siinä esiintyvään balladiin ”Zu Bacharach am Rheine”. Romaani valmistui 1801. Nimi ”Lurlei”, joka kuvaa Reinin oikealla rannalla, St. Goarin ja Oberweselin välillä olevaa äkkijyrkkää, kaiustaan kuuluisaa kalliota, on esiintynyt jo keskiajalta saakka. Mutta vasta Brentano teki paikankuvauksesta nimen lumoojattarelle. Heinrich Heinen Loreley –runoelman ja Friedrich Silcherin siitä 1838 tekemän sävellyksen kautta tuli Lorelei –haltijattaren tarinasta eräs ylipäätään kaikkein rakastetuimmista saksalaisista ”kansansaduista”, ja samoin kävi myös muissakin maissa.

Kahdessa ensimmäisessä näyttämöteoksessaan, Kaarle –kuninkaan metsästys (1852) ja Kypron prinsessa (1859) oli hampurilaissyntyinen Fredrik Pacius (1809 – 1891) käyttänyt suomalaisia aiheita ja suomenruotsalaisia tekstejä. Viimeistä dramaattista työtään varten Pacius valitsi saksalaisen libreton, Emanuel Geibelin Die Loreleyn, joka oli valmistunut vv. 1844 – 1847 alun perin Felix Mendelssohnille kirjoitettuna. Mendelssohn kuitenkin kuoli ennen kuin ehti säveltää oopperan loppuun. Geibelin libretto ilmestyi 1860/61 itsenäisenä kirjallisena tuotteena.

Pacius tutustui todennäköisesti Geibelin tekstiin sen julkaisemisen jälkeen. Pacius mainitsee tästä ensi kerran 1862, mutta itse sävellystyön hän aloitti todennäköisesti vasta 1880 –luvulla. Richard Faltin, joka seurasi Paciusta musiikinopettajana Helsingin yliopistossa kertoi 1886, että joka kerran hänen käydessään Paciuksen luona tämä työskenteli erään sävellyksensä parissa ja paljasti viimein, että hänellä oli työn alla ooppera, Loreley. Faltin oli varma, että tämä musiikki voitaisiin ja että se pitäisi esittää. Säveltäjän perhe puolestaan suhtautui asiaan lähinnä epäilevästi. Heidän mielestään Paciuksen paneutuminen sävellystyöhönsä oli ainoastaan tervetullutta ajankulua sairaalloiselle ja siitä johtuen usein tyytymättömälle ja pitkästyneelle vanhalle miehelle, eikä olisi mikään vakavasti otettava työ. Lopulta Faltinin kuitenkin onnistui saada yhtä hyvin Pacius itse kuin hänen perheensäkin vakuuttuneiksi siitä, että ooppera tultaisiin esittämään.

Heinäkuussa 1886 Richard Faltin ilmoitti Finland –päivälehdessä Loreley –esityksistä, jotka hän tulisi johtamaan. Kaarlo Bergbom puolestaan vastaisi näyttämölleasetuksesta, ja Emma Engdahl ottaisi esittääkseen Lenoren pääosan. Tapahtuman huomiota herättävällä julkituonnilla oli tarkoitus saada liikkeelle mahdollisimman suuret tukijoukot esityksiä silmälläpitäen, sillä tässä vaiheessa ei ollut vielä tietoakaan kuorosta, ei soolo-osien miehityksestä Lenorea lukuun ottamatta, ei orkesterista yhtä vähän kuin asianmukaisista esitystiloistakaan. Faltin kirjoittaa: ”Luultavasti oopperan esittäminen tulee edellyttämään myötävaikutusta yksityisiltä tahoilta, ja lieneekin oikeutettua toivoa kaikilta asianosaisilta (…), että annettaisiin kaikkinaisten pikkumaisten ja yksityisten eduntavoittelujen unohtua, niin että ooppera voitaisiin kaikin puolin esittää säveltäjän haluamalla tavalla Nya Teaternin näyttämöllä.

Vaikeudet uuden oopperan harjoittamisessa ja sen kuntoon saamisessa olivat alun alkaen melkoiset, kuten Paciuksen tyttären Maria Collanin kirje tyttärelleen antaa ymmärtää: ”Lokakuussa 1886 alkoivat harjoitukset. Pari kuukautta myöhemmin menivät kuorolaiset lakkoon, joten oli etsittävä uusia avustajia, joiden oli opeteltava kaikki uudelleen. Ongelmia ilmeni myös orkesterin kanssa, sillä Robert Kajanuksen johtaman Helsingin orkesteriyhdistyksen jäsenet, jotka lähetettiin harjoituksiin, olivat pääosin koululaisia, jotka eivät juuri soittaa osanneet ja jotka tekivät pilaa kaikesta.

Vastoin odotuksia ei Nya Teatern ollutkaan käytettävissä, joten esitys jouduttiin siirtämään huomattavasti pienempään venäläiseen varuskuntateatteriin, Aleksanterin teatteriin, jonka ahdas näyttämö tuskin oli omiaan näinkin suurisuuntaiselle oopperalle.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta saatiin Paciuksen viimeisen oopperan suurella mielenkiinnolla odotettu ensi-ilta aikaan 28. huhtikuuta 1887. Ensi-ilta oli täysin loppuunmyyty, ja mukaan pääsivät yksinoikeutettuina ainoastaan kutsuvieraat, ja koska teatteri oli tiloiltaan pieni, paikkoja vain 450, ei kutsuvierasvarauksien johdosta jäänyt enää ainuttakaan vapaata paikkaa. Loreleyn kantaesitystä oli odotettu hyvin jännittyneinä, ja myös kauempaa maaseudulta oli suuri joukko musiikinystäviä saapunut nimenomaan tätä tilaisuutta varten.

Ensimmäinen esitys sujui kuitenkin epäonnen merkeissä. Emma Engdahl oli niin käheä Lenoren osassa, ettei hän pystynyt juuri lainkaan laulamaan toisessa näytöksessä. Muut solistit suoriutuivat osistaan yleiseksi tyydytykseksi, kuoro lauloi erinomaisesti, mutta luonnollisesti ei voitu mitään sille, että Lenoren osa käytännöllisesti putosi pois. Tunnelma katsomossa oli sen mukaisesti painostava, eikä Loreleyn kantaesitys näissä olosuhteissa voinut merkitä toivottua läpimurtoa. Kun tämän lisäksi oopperan tulevia esityksiä oli lykättävä Emma Engdahlin sairauden takia, jouduttiin toisaalla ylläpitämään toivoa siinä osassa yleisöä, joka ei ollut paikkapulan vuoksi päässyt ensiesitykseen. Alettiin jo pelätä, että mielenkiinto koko oopperaa kohtaan alkaisi hiipua.

Pian tämän jälkeen tiesi Maria Collan kuitenkin ilmoittaa, suotuisasta käänteestä. Vaikka Loreley olikin ollut pakko harjoittaa juurta jaksain uudelleen epäonnisen ensi-illan jälkeen, voitaisiin sen jäähyväiset kuitenkin toteuttaa ”loistokkaasti”. Kolmeen viimeiseen esitykseen yleisö sananmukaisesti tappeli pääsylipuista, eivätkä sadat halukkaat saaneet niitä lainkaan. Loreley olisi aivan hyvin voitu esittää edelleen kolme tai neljä kertaa, sillä yleisöä ei olisi puuttunut. Tähän ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, sillä orkesteri ei ollut enää käytettävissä, ja niin kertyi esityksiä kaikkiaan kahdeksan huhti- ja toukokuussa 1887.

Musiikillisesti ajatellen Loreley ei juuri noudata Wagnerin käsitystä musiikkidraamasta vaan pitäytyy pikemminkin Euroopassa koko 1800 –luvun ja etenkin sen alkupuolella vallassa olleeseen ranskalaistyyppiseen grand opéraan. Johtoaihetekniikkaa Pacius ei käytä, ja useaan otteeseen palaava, selkeän yksinkertaisena esiintyvä Loreley –aihe on pikemminkin eräänlainen temaattinen muistuma, jolla on yhteytensä määrättyyn tilanteeseen, mutta ei Lenore –hahmoon sinänsä.

Tällainen tilanne on tyypillinen ”Loreley-maisema” iltatunnelmaisine Reinin kallioineen ja laulunsa kautta maagisesti vaikuttavaan Lenoreen.

Musiikilliselta rakenteeltaan kuvaava on ensimmäisen näytöksen finaali, tyypillisesti romanttinen rajuilmakohtaus, jossa Pacius hyödyntää uudelleen laajoja jaksoja Kypron prinsessasta. Orkesteri kuvailee lähestyvää yöllistä rajuilmaa värikkäästi: vahvat dynaamiset aksentit, sävelin maalatut hahmot, jousitremolot, ylös- ja alaspäin viuhuvat kuudestoistaosakuviot, kromaattiset asteikot, crescendot, diminuendot, piccolohuilun salama-aiheet ja sadepisaroiden pizzicatot – kaikki nämä ovat perinteisiä tehokeinoja rajuilmakohtauksissa, ja Pacius käyttää näitä aineksia hyvin anteliaasti. Usein joukkokohtauksissa esiintyvän kuoron musiikissa kiinnittää huomiota kansanlaulunomainen sävellystapa ja mieleenpainuvat melodiat. Pacius osasi liittää musiikkiinsa omalle ajalleen ominaisia sävellysteknisiä tehokeinoja. Niinikään kykeni hän taidokkaasti ja vakuuttavasti käyttämään hyväkseen niin suurissa kuorokohtauksissa kuin henkimaailma- ja rajuilmatuokioissakin niitä mahdollisuuksia, joita tunnettu ja rakastettu libretto tarjosi Loreleyn myyttiseksi tehdylle hahmolle.

Aikalaisten arvostelut ja Maria Collanin kuvaukset osoittavat, että Paciuksen viimeinen ooppera sai omana ainakaan paljon tunnustusta Suomessa. Jälkeenpäin oli puhetta siitä, että saksalainen libretto ei innostanut, se kun oli omiaan pikemminkin heikentämään kuin vahvistamaan Paciuksen asemaa suomalaisessa musiikkielämässä. Kun yhtäkaikki tarkastellaan Loreleyn aikanaan saamaa vastaanottoa, ei voi olla puhettakaan siitä, että ooppera olisi mitenkään epäonnistunut saksalaisen librettonsa johdosta.

Maria Collan ja Richard Faltin ryhtyivät suomalaisten Loreley –esitysten jälkeen melkoisiin ponnisteluihin saadakseen oopperan esitetyksi saksalaisilla näyttämöillä. Tilanne etenkin Wienissä vaikuttikin jonkin aikaa aika lupaavalta, mutta esityksiä ei kuitenkaan saatu enää aikaan sen kummemmin Suomessa kuin muuallakaan. Vasta 72 vuoden tauon jälkeen esitettiin Loreley suomeksi käännettynä ja monilta osin lyhennettynä radiossa 10. huhtikuuta 1959.
Silja Geisler
Käännös Jussi Törnwall