Sinfonia Lahti vierailee Helsingissä tähtiviulisti Ilja Gringoltsin kanssa

To 6.2.2003 klo 19 Finlandia-talo, Helsinki ja pe 7.2. 2003 klo 19 Sibeliustalo, Lahti

SUOSIKKIKONSERTTI

Osmo Vänskä, kapellimestari
Ilja Gringolts, viulu

Erkki Melartin: Väinämöinen luo kanteleen

Pjotr Tšaikovski: Viulukonsertto D-duuri, op.35
Allegro moderato
Canzonetta. Andante - (attacca:)
Finale. Allegro vivacissimo

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 6 F-duuri op. 68, "Pastoraali"

1. Angenehme, heitere Empfindungen, welche bei der Ankunft auf dem Lande im Menschen erwachen. Allegro ma non troppo.
2. Szene am Bach. Andante molto moto.
3. Lustiges Zusammensein der Landleute. Allegro -
4. Donner. Sturm. Allegro -
5. Hirtengesang. Wohltätige, mit Dank an die Gottheit verbundene Gefühle nach dem Sturm. Allegretto.

Sinfonisesti yhdessä Pohjolan Voima



Erkki Melartin: Väinämöinen luo kanteleen

Käkisalmelais-syntyinen Erkki Melartin (1875-1937) jää musiikin historiaan yhtenä Suomen tuotteliaimmista säveltäjistä. Teoksia on pitkälti toista tuhatta, esim. noin 350 pianosävellystä, lähes saman verran yksinlauluja, musiikkia ainakin kahteenkymmeneen näytelmään, neljä jousikvartettoa jne. Myös puhdasta orkesterimusiikkia syntyi: kuusi sinfoniaa, orkesterisarjoja, sinfonisia runoja, viulukonsertto ym. Sinfonioita oli suunnitteilla lisääkin, mutta seitsemäs jäi pianopartituurin asteelle, ja kahdesta seuraavasta on olemassa vain hajanaisia luonnoksia.
Kaikki tämä tuntuu pieneltä ihmeeltä kun ajattelee, että Melartin kärsi lähes koko ikänsä sydän- ja keuhkosairauksista, toimi Sibelius-Akatemian edeltäjien Helsingin musiikkiopiston ja konservatorion opettajana ja rehtorina, hoiti useita merkittäviä luottamustoimia, matkusteli paljon ulkomailla aina Intiaa myöten, sekä ehti vielä harrastaa aktiivisesti taidemaalausta, kirjallisuutta sekä eksoottisten kukkien kasvattamista. Melartinin lyyrispainotteista sävellystuotantoa pidetään tyylillisesti monitahoisena, mutta toisaalta myös laadultaan kirjavana ja epätasapainoisena.
Melartinin suurisuuntaisin työ oli koko illan baletin ohella Kalevala-aiheinen, Wagner-vaikutteinen ooppera Aino, jonka parissa hän alkoi työskennellä vuonna 1902. Intensiivisin työskentelyjakso oopperan parissa ajoittuu tosin vasta vuosiin 1907 ja 1908, jolloin Melartin piti myös Helsingissä kolmannen ja neljännen sävellyskonserttinsa. Oopperan ensi-ilta oli joulukuussa 1909, mutta jo edellisen vuoden keväällä kuultiin neljännessä sävellyskonsertissa alkusoitto ja muutamia kohtauksia. Kymmenminuuttisen orkesterirunoelman Väinämöinen luo kanteleen partituurin käsikirjoituksen viimeisellä sivulla on teksti "Harjoitelma Aino- alkusoittoon" ja päiväys 16.3.1906. Erkki Salmenhaaran mukaan teos pohjautuu musiikkiin, jonka Melartin sävelsi kolme vuotta aiemmin erääseen Gallen-Kallelan järjestämään kuvaelmaan.
Väinämöinen luo kanteleen on jäänyt monen muun Melartinin orkesteriteoksen varjoon. Säveltäjä ja musiikintutkija Sulho Ranta totesi jo 1930-luvulla eräässä esseessään, että "on pidettävä todellisena vahinkona, että Melartinin Kalevala-aiheiset sävellykset ovat suurelle yleisölle melkein täydelleen tuntemattomia". Hän ei kuitenkaan tuo esiin sanallakaan Väinämöisen kanteleenluontia. Mainittakoon, että Aino-oopperassa tapahtuma sijoittuu toisen näytöksen laajaan kuudenteen kohtaukseen: kun Aino ei muuten taivu Väinämöiselle puolisoksi, loihtii tämä Ainon nimikkokoivun kanteleeksi ja solmii Ainon kutrit soittimen kieliksi. Soitollaan Väinämöinen haluaa taivuttaa neidon mielen, mutta kesken kaiken soitto sumenee, ja Aino huomataan kadonneeksi.

Pjotr Tšaikovski: Viulukonsertto D-duuri, op.35

Pjotr Tšaikovski (1840-1893) keskittyi viulukonserton säveltämiseen saatuaan valmiiksi neljännen sinfoniansa alkuvuodesta 1878. Säveltäjä oli toipumassa näihin aikoihin voimia verottaneesta kriisivaiheesta, johon liittyi traaginen, epäonnistunut avioliitto sekä sen aiheuttama tilapäinen työkyvyttömyys. Tšaikovski jätti toistaiseksi Venäjän ja pakeni Berliinin kautta Italiaan, päätyen lopulta Sveitsiin Genevenjärven rannalle lähelle Montreuxin pikkukaupunkia. Hän työskenteli mesenaattinsa rouva von Meckin omistamassa huvilassa, jossa viulukonsertto valmistui sujuvasti noin kuukaudessa.
Konserton sävellystyön alkuvaiheissa olivat mukana "teknisinä neuvonantajina" arvostetut viulun mestarit Josef Kotek ja Leopold Auer. Tšaikovski oli jo ehtinyt omistaa teoksen nk. venäläisen koulukunnan perustajalle Auerille, joka kuitenkin lopulta kieltäytyi esittämästä sitä ylivoimaisina pitämiensä teknisten vaatimusten vuoksi. Konserttoon tarttui nyt nuori Adolf Brodsky, yksi Moskovan konservatorion opettajista, joka muutaman vuoden harjoittelun jälkeen rohkeni kantaesittää sen Wienissä joulukuussa 1881 Hans Richterin johdolla. Kerrotaan, että kymmenestä wieniläis-kriitikosta vain kaksi vähemmän arvostettua hyväksyi teoksen.
Tšaikovskia masensi pitkään erityisesti se, että arvostettu ja pelätty Eduard Hanslick murskasi teoksen palstallaan armoa tuntematta. Hän kohteli sitä pahemmin kuin oli koskaan kohdellut yhtäkään vihaamansa Wagnerin teosta. Tyrmäyksen syytä on arvuuteltu eri yhteyksissä, ja yhden teorian mukaan ainakin osasyynä saattoi olla Tšaikovskin torjuva asenne Brahmsin musiikkiin, jota puolestaan Hanslick erityisesti arvosti. Hanslick antoi kyllä arvoa tietyille Tšaikovskin sävellyksille, ja monet myöhemmät kriitikot ovatkin pitäneet konserton väheksymistä väärinymmärryksenä ja erehdyksenä. Joitakin vuosia ensiesityksen jälkeen tämän tasapainoisen, intensiivisen teoksen suosio alkoi vähitellen kasvaa, ja myös Auer perui lopulta kritiikkinsä ja ryhtyi konserton ahkeraksi esittäjäksi. Auerin tulkintaa pidettiin pitkään ylittämättömänä, ja hän laati siihen myös suosituksi tulleen kadenssin. Auerin tähtioppilas Jascha Heifetz jatkoi sitten perinteitä, esittäen ensi kerran konserton Berliinissä 11 vuoden ikäisenä.
Ensiosan pää- ja sivuteema noudattelevat aluksi romanttisen laulavia linjoja, mutta myöhemmin viulun ja orkesterin välinen kilpailuasetelma vie kuulijan huomion. Soolokadenssi on sijoitettu Mendelssohnin konserton tapaan kehittelyjakson loppuun. Tšaikovski oli tyytymätön alkuperäiseen hitaaseen osaan kirjoittaen tilalle Canzonettan, joka rakentuu mm. yksinkertaiseen kansanlaulunomaiseen aiheeseen. (Alkuperäinen Andante julkaistiin myöhemmin erillisenä viulu-pianosävellyksenä). Siirtyminen sähäkkään finaaliin tapahtuu ilman taukoa.

Hannu Kivilä


Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 6 F-duuri op. 68, "Pastoraali"

Luonto ja maaseutu merkitsivät Ludwig van Beethovenille (1770-1827) paljon. Ei olekaan yllättävää, että kun Beethoven heinäkuussa 1808 sai valmiiksi ensimmäisen ohjelmallisen sinfoniansa, kyseessä oli juuri pastoraalisinfonia.
Luontoaiheinen ohjelmasinfonia ei sinänsä ollut 1800-luvun alussa uusi keksintö. Biberachissa ja Stuttgartissa musiikinjohtajana toiminut, nykyään tuntematon Justinus Heinrich Knecht oli säveltänyt sellaisen jo 1784. Beethoven luultavasti tunsi Knechtin teoksen. Sen ja Beethovenin kuudennen sinfonian ohjelmat ovat hyvin samantapaiset myrskyineen ja myrskyn jälkeisine kiitollisuuden tunteineen. Lisäksi kummassakin sinfoniassa on poikkeuksellisesti viisi osaa.
Knechtin sinfonian ohjelma oli kyllä yksityiskohtaisempi kuin Beethovenin. Beethoven piti tärkeänä, että yleisö voisi kuudetta sinfoniaa kuunnellessaan käyttää mielikuvitustaan ja oivaltaa asioita itse: liian pitkälle vietynä sävelmaalailu oli hänen mielestään tuomittu epäonnistumaan. Partituuriin hän kirjoitti otsikoksi "Pastoraalisinfonia tai Maalaiselämän muistelua (enemmän tunteenilmaisua kuin maalailua)".
Pastoraalisinfonian musiikki on kiireetöntä, mutkatonta ja hilpeää, vähän niin kuin elämä maaseudulla. Ensimmäinen osa ilmentää nimensä mukaisesti "miellyttäviä, iloisia tunteita, joita ihmisissä herää saavuttaessa maalle". Samoin kuin finaalille, sille on ominaista niin pienten aiheiden kuin kokonaisten teemojen runsas toisto. Toiston tekee mahdolliseksi Beethovenin kekseliäästi vaihteleva soitinnus.
Etenkin keskiosissa on tilaa tunteenilmaisun ohella myös sävelmaalailulle. Toisessa osassa jousiston säestys luo vaikutelman hiljalleen virtaavasta purosta. Osan lopussa laulavat linnut; satakieltä esittää huilu, viiriäistä oboe ja käkeä klarinetti. Kolmas osa, Maalaisten hauskaa yhdessäoloa, on scherzo, johon sisältyy pelimannihenkinen ja tanssillinen väliosa. Ennen kuin scherzo on kunnolla ehtinyt päättyä, ukkonen kertoo alkavasta myrskystä. Viides ja viimeinen osa on nimeltään Paimenen laulu. Kun myrskystä on selvitty, tekee hyvää tuntea kiitollisuutta jumaluutta kohtaan.

Kari Vatjus


Ilja Gringolz

Ilja Gringolts on opiskellut viulunsoittoa Pietarissa Tatiana Liberovan ja Jeanna Metallidin johdolla sekä New Yorkissa Juilliard School of Music´ssa Itzhak Perlmannin ja Dorothy Delayn ohjauksessa.
Gringolts voitti kansainvälisen viulukilpailun ”Premio Paganini” vuonna 1998. Sittemmin hän on kiertänyt esiintymässä maailman arvostetuimmilla konserttilavoilla merkittävien orkestereiden solistina mm. Daniel Barenboimin, Kurt Masurin, Zubin Mehtan ja Vassily Sinaiskin johdolla. Soolokonsertteja Ilja Gringolts on pitänyt mm. Pariisissa, Brysselissä sekä Lontoossa. Hän on myös suosittu esiintyjä eri festivaaleilla, joilla hän soittanut mm. Juri Bashmetin kanssa.
Ilja Gringolts levyttää yksinoikeudella Deutsche Grammophon –levymerkille ja hänen debyyttilevynsä Tšaikovskin ja Shostakovitsin ensimmäisestä viulukonsertosta Israelin Filharmonikkojen sekä Zubin Mehtan kanssa julkaistiin viime kesänä.
Ilja Gringoltsin instrumentti on Chicagon Stradivarius -seuran lainaama ex-Kiesewetter Stradivari vuodelta 1723.