Suosikkikonsertissa 12.9. debytoi Sinfonia Lahden kanssa nuori kapellimestari Stefan Solyom

Pe 12.9.2003 klo 19 Sibeliustalo

SUOSITUT KLASSISET

Stefan Solyom, kapellimestari
Heini Kärkkäinen, piano

Paul Dukas: Noidan oppipoika
Sergei Rahmaninov: Paganini-variaatiot op. 43
Franz Liszt: Mefisto-valssi nro 1 ”Der Tanz in der Dorfschenke”
Camille Saint-Saëns: Dance macabre (Kalmantanssi) op. 40
Modest Musorgski: Yö autiolla vuorella

Konsertti päättyy noin klo 21.


Paul Dukas: Noidan oppipoika, sinfoninen scherzo (1897)

Ranskalainen säveltäjä Paul Dukas (1865-1935) on jäänyt pysyvästi musiikinhistoriaan ja konserttiohjelmiin käytännössä yhden ainoan sävellyksen ansiosta. Tämä teos on sinfoninen scherzo Noidan oppipoika, joka syntyi Goethen erään balladin innoittamana vuonna 1897. Ehkäpä muitakin teoksia olisi saattanut jäädä elämään, ellei Dukas olisi tuhonnut lukuisia luonnoksiaan ja kenties valmiitakin töitä. Poikkeuksellisen ankaran itsekritiikin seurauksena hänen säilynyt tuotantonsa käsittää vain viitisentoista teosta. Eräässä vaiheessa elämäänsä Dukas jätti säveltämisen lähes kokonaan ja keskittyi musiikkikriitikon tehtäviin. Hän toimi joitakin vuosia myös sävellyksen opettajana Pariisin konservatoriossa.

Noidan oppipoika –scherzoon Dukasin innoitti siis Goethe. Runoelman tarina kertoo taikurista, joka mm. osaa muuttaa luudanvarren eläväksi olennoksi ja palvelijakseen. Mutta mitä tapahtuukaan, kun taikurin oppipoika sattuu kuulemaan taikasanan ja kokeilee mestarin poissa ollessa sen tehoa. Hän taikoo luudan hakemaan vettä, mutta ei sitten pystykään hallitsemaan vapauttamiaan taikavoimia. Vedenpaisumus pääsee yltymään toisen loisteliaan orkesterinousun myötä. Vasta noitamestarin paluu pelastaa tilanteen, kun hän katkaisee äkisti kaaoksen. Puuhasteluaan katuva oppipoika saa kyytiä teoksen napakassa loppuiskussa.

Dukas on kirjoittanut ja soitintanut tarinan taiturillisen säkenöivään orkesteriasuun, ja se innoitti myöhemmin mm. Walt Disneytä käyttämään tätä kekseliästä musiikkia samannimisessä piirretyssä elokuvassaan. Teoksen tyylilajiksi on määritelty joskus jopa kauhuromantiikka, mikä ei kuitenkaan ollut säveltäjälle lainkaan tunnusomaista, mutta jonka hän tässä scherzossaan osoittaa hallitsevansa suvereenisti.


Sergei Rahmaninov: Rapsodia Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille op. 43

Venäläinen säveltäjä Sergei Rahmaninov (1873-1943) lähti kotimaastaan vallankumouksen alkaessa, eikä enää koskaan palannut sinne pysyvästi takaisin. Hän asui ja työskenteli sittemmin mm. Sveitsissä ja Yhdysvalloissa, saavuttaen mainetta sävellyksiensä lisäksi myös kapellimestarina ja pianistina laajoilla konserttikiertueillaan. Rahmaninov asettui 1930-luvulla lopullisesti Yhdysvaltoihin, jossa toiminnan pääpaino oli nyt esiintymisissä. Sävellyksiä syntyi enää vähän, joskin niiden laatu kyllä pysyi korkealla.

Vuonna 1934 valmistunut Rapsodia Paganinin teemasta on Rahmaninovin viimeinen pianolle ja orkesterille kirjoittama teos. Se on tyypiltään muunnelmasarja, jonka teema on peräisin Paganinin sooloviulukapriisista nr.24. Kyseinen kapriisi on ollut syntyajoistaan lähtien hyvin suosittu lähtökohta muunnelmateoksille, ja sitä ovat hyödyntäneet Rahmaninovin lisäksi esim. Liszt, Schumann, Brahms ja Lutos³awski. Teokseen sisältyy kaikkiaan 24 muunnelmaa, jotka yhdessä rakentavat selkeän sinfonisen kaarroksen. Kriitikko Alan Rich kirjoitti aikoinaan, että "Rapsodia on niin tiivis tutkielma muunnelmamuodon mahdollisuuksista, että Brahmskin olisi hyväksynyt sen ilomielin". Hän myös ylisti teosta erinomaisen älykkääksi ja siunatun lyhyeksi.

Vaikka sävellys esitetäänkin ilman taukoja, voi siitä erottaa jaksoja, jotka tuovat mieleen konserton rakenteen. Esimerkiksi ensimmäisen jakson muodostaa kymmenen ensimmäistä muunnelmaa, ja finaalin vastine alkaa yhdeksännestätoista muunnelmasta. Väliin mahtuu kadenssi, hitaan osan vastine sekä muunnelma (nr.18), joka muodostaa kokonaisuuden ytimen ja on tyylillisesti ehkä lähimpänä Rahmaninovin omaa sävelmaailmaa. Paganinin teeman lisäksi tärkeä asema on myös säveltäjää jatkuvasti kiehtoneella Dies Irae –sekvenssillä, joka esiintyy ainakin kolmessa muunnelmassa, sekä myös monissa muissa hänen sävellyksissään.

Paganini-rapsodian jälkeen syntyi vielä mm. kolmas sinfonia sekä sinfoniset tanssit, jotka myös lukeutuvat Rahmaninovin arvostetuimpiin sävellyksiin. Uusien töiden vähäiseen määrään 1930-luvulla saattoi vaikuttaa mm. se, että romantiikan perintöön vahvasti nojaava Rahmaninov tunsi olevansa jollain tavoin henkisesti irti ajastaan. Hän koki ettei kukaan välittänyt arvostaa sellaista musiikkia mitä hän halusi kirjoittaa. Rahmaninovin saavuttama menestys on sittemmin kyllä todistanut, ettei säveltäjien tuotannon laatua voi läheskään aina arvioida sen mukaan, miten he milloinkin sijoittuvat konservatiivien ja edistyksellisten muodostamaan asteikkoon.


Franz Liszt: Mefisto-valssi nro 1

Unkarilaissyntyinen Franz Liszt (1811-1886) oli romanttisen musiikin perikuva, verraton pianovirtuoosi ja tuottelias säveltäjä, jota arvostetaan edelleen myös pianotekniikan kehittäjänä ja uudistajana. Häntä pidetään myös sinfonisen runon luojana ja pioneerina, joka tosin jätti lajityypin edelleen kehittämisen muiden säveltäjien harteille.

Lisztin konserttikiertueet olivat kiihkeimmillään 1840-luvulla. Kuitenkin jo vuosikymmenen lopulla hän oli luopunut aktiivisemmasta konsertoinnista ja asettunut Weimariin, jossa keskittyi pääasiassa säveltämiseen ja hoviorkesterin johtamiseen. Toistakymmentä vuotta kestäneen Weimarin kauden aikana syntyivät mm. laajat Faust- ja Dante-sinfoniat, molemmat pianokonsertot, pianosonaatti, toistakymmentä sinfonista runoa ja muuta orkesterimusiikkia jne. Vuonna 1860 sävelletty orkesteriteos Der Tanz in der Dorfschenke (tanssi kyläkapakassa) oli aivan viimeisiä Weimarissa valmistuneita. Se vakiinnutti pian sijansa ohjelmistoissa nimellä Mefisto-valssi nro 1, etenkin säveltäjän sovittamana pianoversiona.

Ensimmäinen Mefisto-valssi on jälkimmäinen kahdesta orkesteriepisodista, jotka pohjautuvat itävaltalaisen runoilijan Nikolaus Lenaun versioon Faust-legendasta. Siinä Mefistofeles soittaa viulua kylätansseissa ja houkuttelee Faustia viettelemään yhden tytöistä. Hurja tanssi saakin aikaan melkoiset "rakkausorgiat". Valssille tyypillisen kaksijakoisuuden lisäksi musiikissa erottuu nelijakoinen rytmi, mikä tuo teokseen oudon vääristyneen ilmeen. Joissakin kohdissa sävelkieli enteilee venäläisen Skrjabinin harmonista tyyliä. Lisztin oli vaikea päättää teos, joten hän kirjoitti siihen heti kaksi vaihtoehtoista loppua. Myöskään pelkkä orkesteriversio ei tyydyttänyt säveltäjää, vaan hän laati valssista sovitukset myös sekä soolopianolle että nelikätiseksi versioksi.


Camille Saint-Saëns: Dance macabre (Kalmantanssi) op. 40

Ranskalainen säveltäjä, urkuri ja pianovirtuoosi Camille Saint-Saëns (1835-1921) määritellään usein Berliozin ja Gounodin ohella kotimaansa musiikin uranuurtajaksi sen vapautuessa italialaisen oopperatyylin kahleista. Häntä on pidetty myös ensimmäisenä Berliozin jälkeisenä merkittävänä ranskalaisena sinfonikkona, jonka laajaan tuotantoon sisältyy kolmen sinfonian lisäksi mm. viisi pianokonserttoa ja peräti kolmetoista oopperaa. Saint-Saëns sävelsi myös mm. neljä Lisztin esikuvan mukaista sinfonista runoa, joista tunnetuin on Kalmantanssi vuodelta 1874.

Kalmantanssin innoituksen lähteenä oli eräs Henri Cazalisin runo, joka kuvaa kuolleiden tanssia "Pyhäinmiesten päivänä". Musiikki seuraa tarkoin runon tekstiä: kuullaan keskiyön lyönnit (harppu), sekä Kuolema virittämässä viuluaan. Alkaa demoninen tanssi, Kuolema soittaa omaa sävelmäänsä, tanssi kiihtyy edelleen... Sooloviulun viritys poikkeaa normaalista siten, että ylimmän kielen säveltasoa on laskettu puoli sävelaskelta. Näin saadaan esiin helpommin tritonus eli ylinouseva kvartti, jota keskiaikaisen perinteen mukaisesti kutsutaan "musiikin paholaiseksi". Tärkeissä ksylofoniosuuksissa voi puolestaan kuulla luurankojen tanssivan.

Rahmaninovin tavoin myös Saint-Saëns viittaa vanhaan Dies Irae –teemaan, joka on Kalmantanssissa tosin erikoisesti valssirytminen. Tämä ominaisuus vaikuttaa jonkin verran teoksen yleistunnelmaan, ja se eroaakin esim. Berliozin tai Lisztin synkemmistä kuolemannäyistä. Muutenkin Saint-Saënsin sinfoniset runot eroavat syvästi ihailemansa Lisztin vastaavista teoksista kevyempinä ja muodoltaan yksinkertaisempina. Mainittakoon, että Liszt laati myöhemmin Kalmantanssista version pianolle ja säveltäjä itse kahdelle pianolle.


Modest Musorgski: Yö autiolla vuorella

Venäjän musiikin johtohahmoihin kuulunut Modest Musorgski (1839-1881) vaikutti merkittävänä uudistajana ratkaisevasti kotimaansa musiikin kehitykseen. Hän loi tärkeimmät teoksensa oopperan alalla, mutta sävelsi myös mm. joitakin ohjelmistoon vakiintuneita orkesteriteoksia ja laulusarjoja. Monet Musorgskin teoksista jäi keskeneräisiksi, ja täydentämisen lisäksi hänen sävellyksiään on sittemmin muokattu ja siloteltu. Hyvä esimerkki tästä on sävelruno Yö autiolla vuorella, jonka Nikolai Rimski-Korsakovin "parantelema" nykyversio eroaa tuntuvasti alkuperäisestä.

Musorgski antoi vuonna 1867 valmistuneelle orkesterirunolle alun perin nimen Juhannusyö autiolla vuorella, innostuttuaan aiheesta Gogolin Juhannusyö-nimisen tarinan myötä. Myös paroni von Mengdenin Noidat-näytelmällä, johon Musorgski oli tutustunut jo vuosia aiemmin, lienee osuutensa aihepiirin valintaan. Teos sai heti osakseen ankaraakin arvostelua, mm. säveltäjä Mili Balakirev piti sitä suorastaan järjettömänä. Musorgski jaksoi uskoa edelleen sävellykseen, mutta ryhtyi sitä kuitenkin varovasti siistimään. Samaa materiaalia hän kierrätti myös oopperoissaan Mlada ja Sorotsinskin markkinat.

Yö autiolla vuorella on Musorgskin tunnetuin orkesteriteos. Se on kansanlegendaan perustuva kuvaelma, jossa musiikin keinoin tuodaan esiin "yliluonnollisten äänien maanalaista pauhua", Mustan Jumalan ylistystä, Noitien kokousrituaaleja, pimeyden henkiä jne. Rimski-Korsakovin käsissä teos siis koki suuria muutoksia: hän tiivisti sen runkoa, täydensi ja selkeytti orkestrointia sekä muutti dramaturgiaa mm. uusimalla teoksen lopun rauhallisemmaksi. Sävellys muuttui "miellyttävämmäksi", mutta menetti samalla jotain alkuperäisestä karkeudestaan ja villiydestään.

Hannu Kivilä


Stefan Solyom

Stefan Solyom opiskeli käyrätorvensoittoa ja orkesterinjohtoa Tukholman kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa ja hän on hiljattain päättänyt Leif Segerstamin ja Jorma Panulan johdolla suorittamansa kapellimestariopintonsa Sibelius-Akatemiassa. Vuonna 1998 Solyom kutsuttiin New Yorkiin Sibelius-Akatemian järjestämään workshopiin, jonka ohjaajina olivat Esa-Pekka Salonen ja Jorma Panula. Huolimatta nuoresta iästään 23-vuotias Solyom on ehtinyt tehdä rakettimaisen uran kapellimestarina Pohjoismaissa. Hän on lyhyen ajan sisällä debytoinut useissa tärkeissä orkestereissa, kuten Suomen ja Ruotsin radioiden sinfoniaorkestereissa, Göteborgin ja Stavangerin sinfoniaorkestereissa sekä Helsingin ja Tampereen kaupunginorkestereissa. Hessische Rundfunk –sinfoniaorkesterin kanssa tekemänsä debyyttiesiintyminen Saksassa helmikuussa 2003 arvioitiin erittäin positiivisesti arvovaltaisessa Frankfurter Allgemeine –sanomalehdessä. Tämän esiintymisen johdosta orkesteri kutsui Solyomin johtamaan Paavo Järven tilalle Bad Kissinger –festivaalille konserttiin, jossa Viktoria Mullova toimi Sibeliuksen viulukonserton solistina.

Vuonna 1998 Solyom voitti Helsingborgin sinfoniaorkesterin järjestämän kansallisen kapellimestarikilpailun ja vuonna 2000 hän sai kolmannen palkinnon kansainvälisessä Sibelius-kapellimestarikilpailussa Helsingissä.


Heini Kärkkäinen

Heini Kärkkäinen aloitti piano-opintonsa seitsenvuotiaana Jyväskylässä Dmitri Hintzen johdolla. Vuodesta 1984 hän opiskeli Sibelius-Akatemian solistisella osastolla professori Liisa Pohjolan opastuksella ja valmistui vuonna 1991 musiikin maisteriksi. Opintojaan hän on syventänyt mm. Ralf Gothónin ja Pariisissa professori Jacques Rouvierin johdolla.
Heini Kärkkäinen on esiintynyt mm. Skandinaviasssa, Ranskassa, Belgiassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Soolokonserttien lisäksi hän on esiintynyt mm. Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin, Tapiola Sinfoniettan ja Kamariorkesteri Avanti!n solistina. Kamarimuusikkona hänen yhteistyökumppaneitaan ovat olleet mm. Ana Chumachenko, Robert Cohen, Frans Helmerson ja Jean-Jacques Kantorow. Tämän hetken projekteihin kuuluu mm. Beethovenin kaikkien piano-viulusonaattien esittäminen Kantorowin kanssa ja yhteistyö kontrabasisti Duncan McTierin kanssa.
Vuonna 1993 Heini Kärkkäinen oli Espoon kansainvälisen pianoviikon nuori taiteilija. Hän on levyttänyt Ondine-yhtiölle mm. palkitun, Szymanovskin, Kodályn ja Schnittken musiikkia sisältävän levyn sellotaiteilija Jan Erik Gustafssonin kanssa.
Vuosina 1997-2000 Kärkkäinen nautti valtion kolmevuotista taiteilija-apurahaa.