SELLOKONSERTTOJEN JÄTTILÄINEN - KÄSIOHJELMA

SELLOKONSERTTOJEN JÄTTILÄINEN

To 11.3.2021 klo 19 Sibeliustalo

Anja Bihlmaier, kapellimestari
Christian Poltéra, sello

Sergei Prokofjev: Sinfonia concertante e-molli op. 125 sellolle ja orkesterille
Andante
Allegro giusto
Andante con moto

Väliaika 15 min

Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri op. 73
Allegro non troppo
Adagio non troppo
Allegretto grazioso
Allegro con spirito

Sergei Prokofjev: Sinfonia concertante

Sergei Prokofjev (1891–1953) pääsi jo kolmentoista ikäisenä Pietarin maineikkaaseen konservatorioon, jossa opiskeli lähinnä piano- ja sävellysluokilla. Neljä vuotta myöhemmin Prokofjev soitti ensimmäisen kerran julkisesti omia sävellyksiään, ja vuonna 1912 oli vuorossa ensimmäisen pianokonserton kantaesitys. Konsertoista muodostui sittemmin tärkeä osa Prokofjevin sävellystuotantoa: viiden pianokonserton lisäksi valmistui kaksi viulukonserttoa sekä sellokonsertto.

Vuonna 1918 Prokofjev siirtyi Pietarista Yhdysvaltoihin, ja työskenteli sittemmin toistakymmentä vuotta Pariisissa. Ennen paluutaan takaisin Neuvostoliittoon hän oli jo ehtinyt luonnostella sellokonserttoa. Työ konserton parissa keskeytyi kuitenkin moneen otteeseen muiden kiireiden vuoksi, ja se valmistui vasta vuonna 1938, oltuaan työn alla nelisen vuotta. Konserton kantaesitys Neuvostoliittolaisen musiikin festivaaleilla Moskovassa saman vuoden lopulla sai varsin viileän vastaanoton – sävellystä pidettiin epäonnistuneena ja pelkän rutiinin varassa syntyneenä. Prokofjev halusi unohtaa teoksen saman tien, mutta vuosia myöhemmin asia koki yllättävän käänteen: säveltäjä kuuli pian sotien jälkeen konserton Mstislav Rostropovitšin esittämänä. Parikymppisen suvereenin virtuoosin käsissä musiikki vaikutti kuin uudestisyntyneeltä, ja Prokofjev päätti päivittää konserton vakionumeroksi Rostropovitšin käyttöön.

Horjuvasta terveydestä kärsinyt säveltäjä ryhtyi töihin vuonna 1950 yhteistyössä nuoren muusikon kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin sai kantaesityksensä sävellys, joka jossain määrin muistutti sellokonserttoa, mutta oli silti aivan uusi teos. Temaattinen materiaali oli selkiytynyt ja kokonaismuoto tiivistynyt. Prokofjev oli alun perin ajatellut nimittää uudistetun konserton toiseksi sellokonsertokseen, mutta pian kuitenkin vakiintui käyttöön nimi Sinfonia concertante, konsertoiva sinfonia. Ensiesityksestään lähtien tämä suurta virtuositeettia vaativa teos kuului Rostropovitšin kantaohjelmistoon vuosikymmenien ajan.

Sinfonia concertante jäi Prokofjevin viimeiseksi konsertoksi ja kuuluu ylipäätäänkin aivan hänen viimeisten sävellysten joukkoon. Kolmiosainen teos poikkeaa kokonaisrakenteeltaan normaalista konserttomuodosta – jo ensimmäinen osa on lyyrisempi ja epädramaattisempi kuin konserttomuodossa yleensä. Virtuoosisuus korostuu laajassa toisessa osassa, ja finaalissa on käytetty muunnelmamuotoa. Jos teoksen muoto vaikuttaakin paikoin vaikeasti hahmotettavalta, korvaa sen musiikin vuolas melodisuus, luontainen laulavuus, mielikuvitus ja huumori. Monet yllättävät ja rohkeat käänteet ovat myös Prokofjevin musiikin tavaramerkki.

Hannu Kivilä

Johannes Brahms: Sinfonia nro 2

Johannes Brahmsin (1833–1897) neljä sinfoniaa paljastavat säveltäjän, joka ei ollut sinfonikkona kehittyvä etsijä tai kokeilija, van heti valmis mestari. Hänen sinfonioitaan pidetään vahvasti yksilöllisinä, joten niistä on vaikea havaita tyylin ja ilmaisun syventymistä ja kypsymistä. Brahmsin sävellystyyli muuttui itse asiassa varsin vähän vuosikymmenien aikana, sen sijaan musiikin soiva asu kävi lävitse erilaisia kehitysvaiheita. Brahmsin ensimmäiset orkesteriteokset olivat syntyneet jo 1850-luvun jälkipuoliskolla, jolloin valmiina oli myös joitakin luonnoksia ensimmäiseen sinfoniaan. Poikkeuksellisen laajan syntyhistorian omaava teos valmistui kuitenkin vasta vuonna 1876. Ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta Brahms varmasti tunsi sisimmässään tyydytystä sitkeän työn vaatineen teoksensa johdosta. Hänellä oli nyt rohkeutta käydä saman tien käsiksi uuteen sinfoniaan, jonka hän sai valmiiksi muutaman kuukauden ennätysajassa jo seuraavan vuoden syksyyn mennessä. Menestyksekäs kantaesitys oli Hans Richterin johdolla Wienissä joulukuussa 1877.

Toinen sinfonia syntyi pääosin kesän 1877 aikana Wörther-järven rannalla Kärnterin maakunnassa eteläisessä Itävallassa. Seudun maisemat olivat lumoavia, ja olosuhteet muutenkin ilmeisen suotuisat. Säveltäjä totesi tuolloin, että ”Wörther-järvi on neitseellistä maaperää; melodioita on kaikkialla”. Brahms ihastui seudun maisemiin täydellisesti, ja viihtyi niissä kaikin puolin hyvin. Tämä ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta työn alla olleeseen sinfoniaan, josta tuli yksi Brahmsin vapautuneimmista ja onnentäyteisimmistä teoksista. Vapautuneisuus ei kuitenkaan saanut kriittisyydestään tunnetun säveltäjän sinfonista itsekuria höltymään.

Ensimmäisen sinfonian voitokkaan päätöksen myötä Brahms vapautti itsensä Beethovenin velvoittavan esikuvan luomista sinfonisista ”kahleista”. Toinen sinfonia onkin luonteeltaan lähes täysin vastakkainen, ja sävellystyön vaivattomuus kuvastuu siitä kauttaaltaan. Jo ensimmäisen osan hillitty ja levollinen avaus ja sen jälkeinen rauhallinen kasvu kertovat esikoissinfoniaan verrattuna hyvin toisenlaisesta lähestymistavasta. Osan ”makeanmelankolinen” sivuteema kuuluu eittämättä Brahmsin viehkeimpiin melodisiin keksintöihin. Mieleenpainuvia yksityiskohtia ovat myös mm. hitaan osan pääteema, laaja sellomelodia, joka tuo esiin uutta motiivista aineistoa, sekä kepeä intermezzo-tyyppinen kolmas osa, jota pidetään yhtenä Brahmsin sinfonisen tuotannon omaperäisimmistä oivalluksista. Voimiaan pidätellen käynnistyvästä finaalista rakentuu puolestaan sinfoniasarjan ehkäpä riemukkain päätös, joka huipentuu loppua kohden varsinaiseksi voitonjuhlaksi. Päätösosa on täynnä kontrapunktista sommittelua, ja se liittyy osista kiinteimmin wieniläisklassiseen perintöön.

Kaikesta riemusta, valosta ja tasapainoisuudesta huolimatta sinfonian kaikista osista löytyy myös varjoisammat katveensa. Etenkin juhlava ja vakava hidas osa edustaa kokonaisuudessaan valottomampaa maisemaa. Se on duurisävellajista huolimatta pohdiskeleva, osin raskasmielinenkin. Sinfonian taustalla ajoittain häilyvä ”harsomainen” elegisyys on saanut erään Brahms-tutkijan vertaamaan teosta aurinkoiseen maisemaan, jonka yli pilven varjo silloin tällöin vaeltaa.

Hannu Kivilä

Anja Bihlmaier

Kun Anja Bihlmaier vuonna 2018 pelasti Tapiola Sinfoniettan konsertin paikkaamalla sairastunutta Mario Venzagoa pikavaroituksella, sekä Helsingin Sanomat että Hufvudstadsbladet yltyivät hehkuttamaan uuden lahjakkuuden ihmeellisiä kykyjä: “Sukupolvensa parhaimpiin kuuluva” ja “todellinen löytö” kriitikot kirjoittivat. Todellisuudessa Bihlmaier oli jo kokenut kapellimestari, pääkaupunkiseudulla hänen taitojaan ei vain tunnettu kuten Keski-Euroopassa – vielä.

Bihlmaierin musikaalisuus on osittain geneettistä; hänen perheeseensä kuuluu klarinetisti-isä, haitarinsoittajaäiti ja lyömäsoittajaveli. Itse hän soitti lapsena viulua, pianoa ja lauloi, mutta kun tahtipuikko kutsui, kaikki muut musiikintekovälineet unohtuivat. Bihlmaier muistaa yhä, kuinka hän johti musiikkilukionsa näyttämöproduktion orkesteria ja sairastui parantumattomaan “kapellimestarivirukseen”.

Bihlmaier tuli alalle oopperan kautta. Hän toimi ensin assistenttina Chemnitzissä, ja sen jälkeen hän johti kahden vuoden ajan Hannovern valtionteatterin orkesteria kakkoskapellimestarina. Toki hän oli sitä ennen opiskellut Freiburgissa ja Salzburgissa sekä Dirigentenforum des Deutschen Musikrates -ohjelmassa, voittanut kolmannen palkinnon Dmitri Mitropoulos -kilpailussa ja saanut Johannes Brahms -säätiön stipendin. Sittemmin Bihlmaier on työskennellyt Kasselin valtionteatterin pääkapellimestarina ja vieraillut monissa muissakin oopperataloissa, hiljattain mm. Wienin Volksoperissa.

Näyttämöteosten lisäksi hän johtaa yhä useammin myös sinfoniaorkestereita, kuten Tukholman kuninkaallisia filharmonikoita, Göteborgin sinfoniaorkesteria, BBC Symphonya, Stuttgartin filharmonikoita ja nykymusiikin ykkösorkestereihin kuuluvaa Ensemble Resonanzia. Vuonna 2021 hän ottaa Haagin Residentie Orkestin ylikapellimestarin vastuut.

Suomessa Bihlmaierin kyvyt eivät enää pääse yllättämään: hän on Tapiolan lisäksi johtanut toistuvasti Turun filharmonista orkesteria ja debytoinut myös Tampere filharmonian vieraana. Syksyllä 2020 Bihlmaier aloitti Sinfonia Lahden päävierailijana.

Jaani Länsiö

Christian Poltéra

Sveitsiläinen Christian Poltéra (s. 1977) on yksi niistä nykyajan sellisteistä, jotka määrittävät soittimen tulkinnallisia rajoja uusiksi. Läpimurtonsa hän teki jo 17-vuotiaana, kun hänet pyydettiin soittamaan estyneen Yo-Yo Man tilalla Elgarin konsertto Zürichin Tonhalle-orkesterin konsertissa. Muutama vuosi myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen äänitteensä, ja vuonna 2001 hänet valittiin BBC:n New Generation Artist -ohjelmaan kolmeksi vuodeksi. Nyttemmin Poltéra on esiintynyt lähes kaikkien tärkeiden orkesterien solistina ja nimekkäimpien kapellimestarien kanssa. Tänään hän lisää nimensä myös Sinfonia Lahden vieraskirjaan.

Poltéra on sekä laajalla levytysurallaan että konserteissa kunnostautunut erityisesti kamarimuusikkona. Hän on esiintynyt mm. Gidon Kremerin, Mitchuko Uchidan ja Ronald Brautigamin rinnalla, ja Trio Zimmermannissa Poltéra soittaa yhdessä viulisti Frank Peter Zimmermannin ja alttoviulisti Antoine Tamestitin kanssa. Vuodesta 2013 lähtien Poltéra on toiminut Büsingenin kamarimusiikkijuhlien taiteellisena johtajana, minkä lisäksi hän opettaa Luzernin musiikkikorkeakoulussa.

Zürichissä syntynyt Poltéra aloitti sellonsoiton vanhempiensa aloitteesta, ja vasta pienen taivuttelun jälkeen. Hän oli jo esikoulussa kuullut, kuinka hienosti selloa voisi soittaa, ja lopulta nimenomaan soittimen kaunis ääni sai hänet haltioitumaan. Opinnot Nancy Chumachenkon ja Boris Pergamenchikowin johdolla veivät hänet lopulta Salzburgiin ja Wieniin itsensä Heinrich Schiffin oppilaaksi.

Poltéran Stradivariusta on kutsuttu maailman kuuluisimmaksi selloksi. Mozartinaikaisen amatöörisellisti Giovanni Maran mukaan nimetty soitin oli jopa Wolf Wondratschekin vuonna 2003 kirjoittaman, tositapahtumiin perustuvan Mara-romaanin päähahmo. Kirja kertoo soittimen uskomattoman tarinan tulipaloineen ja haaksirikkoineen aina sellon valmistumisesta vuonna 1711 lähtien. Romaanin uusimmassa painoksessa sello seikkailee outojen yhteensattumien kautta edelliseltä omistajaltaan Heinrich Schiffiltä Poltéran käyttöön.

Jaani Länsiö

Sinfonia Lahti

Sinfonia Lahti on perinteet tunteva ja uutta luova lahtelainen, suomalainen ja kansainvälinen orkesteri.

Sinfonia Lahden toiminnan ytimessä on laaja ja monipuolinen sinfoniakonserttien sarja, jota täydentävät laadukkaat viihdekonsertit. Painokkaassa osassa on Lahden ja sen alueen lapsille ja nuorille suunnattu toiminta. Orkesterin koti on Sibeliustalo, jonka ovat listanneet akustiikaltaan yhdeksi maailman parhaista konserttisaleista mm. The Guardian, The Wall St. Journal ja Die Welt.

Vakituisina kapellimestareinaan orkesterilla on jo usean vuosikymmenen ajan ollut maailmalla menestyvät suomalaistaiteilijat – Osmo Vänskä, Jukka-Pekka Saraste, Okko Kamu ja viimeisimpänä syksyllä 2016 orkesterin ylikapellimestarina aloittanut Dima Slobodeniouk. Samat kapellimestarit ovat toimineet myös orkesterin Sibeliustalossa vuodesta 2000 lähtien järjestämän Sibelius-festivaalin taiteellisina johtajina. Orkesterin ylikapellimestarina ja Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana aloittaa syksyllä 2021 Dalia Stasevska. Orkesterin päävierailijana aloitti syksyllä 2020 saksalaiskapellimestari Anja Bihlmaier.

Sinfonia Lahden laajan tunnettuuden maailmalla ovat luoneet mittava levytystoiminta, lukuisat ulkomaanvierailut ja verkkokonsertit. Jo yli 30 vuotta jatkunut levytystyö pääosin ruotsalaisen BIS-levymerkin kanssa on tuottanut lukuisia kansainvälisiä levypalkintoja, kolme platinalevyä ja seitsemän kultalevyä tuoneet noin sata äänitettä, joita on myyty maailmanlaajuisesti yli 1,2 miljoonaa kappaletta. Erityistä huomiota ovat saaneet Osmo Vänskän johtamat, orkesterin maineelle kansainvälisesti tunnettuna Sibelius-orkesterina pohjaa luoneet Sibelius-levytykset mm. viulukonserton ja viidennen sinfonian alkuperäisversioista. Orkesterin kunniasäveltäjän Kalevi Ahon tuotannolla on niin ikään merkittävä rooli orkesterin levytystuotannossa.

Sinfonia Lahti on esiintynyt useilla merkittävillä festivaaleilla ja musiikkiareenoilla ympäri maailman, mm. BBC Proms -festivaalilla Lontoossa, Valkeat yöt -festivaalilla Pietarissa, Amsterdamin Concertgebouwssa Berliinin filharmoniassa, Wienin Musikvereinissa ja Buenos Airesin Teatro Colónissa. Orkesterin konserttivierailut ovat suuntautuneet Japaniin, Kiinaan, Etelä-Koreaan, Yhdysvaltoihin, Etelä-Amerikkaan sekä useisiin Euroopan maihin. Kotimaassa Sinfonia Lahti on vieraillut vuodesta 2007 säännöllisesti Hämeenlinnan Verkatehtaalla ja on tuttu näky myös muilla suomalaislavoilla.

Sinfonia Lahti aloitti säännölliset konserttilähetykset internetissä ensimmäisenä orkesterina maailmassa Classiclive.com-sivustolla vuonna 2007. Vuonna 2015 aloitettu Hiilivapaa Sinfonia Lahti -hanke toi orkesterille kansainvälisen Classical:NEXT-innovaatiopalkinnon vuonna 2018.