SIBELIUS-FESTIVAALI – AVAJAISKONSERTTI
To 15.10.2021 klo 19 Sibeliustalo
Dima Slobodeniouk, kapellimestari
Sergei Hatšatrjan, viulu
Sinfonia nro 3 C-duuri op. 52
Allegro moderato
Andantino con moto, quasi allegretto
Moderato – Allegro (ma non tanto)
Viulukonsertto d-molli op. 47
Allegro moderato
Adagio di molto
Allegro (ma non tanto)
Väliaika
Sinfonia nro 1 e-molli op. 39
Andante ma non troppo – Allegro energico
Andante (ma non troppo lento)
Scherzo (Allegro)
Finale (Quasi una fantasia)
Sinfonia nro 3
Syyskuussa 1904, jolloin Sibelius muutti Järvenpäähän, suunnitelmat hänen kolmatta sinfoniaansa varten alkoivat juuri saada muotoaan. Maaliskuun 1. päivänä 1906 hän kirjoitti Axel Carpelanille, että sinfonia oli lähes valmis luvaten johtaa sen Kuninkaallisen filharmonisen seuran konsertissa Lontoossa keväällä 1907. Lontoon-konserttia piti kuitenkin lykätä, ja lopulta hän sai viimeisteltyä teoksen juuri ajoissa johtaakseen sen Helsingissä 25.9.1907. Osa sinfoniaan suunnitellusta temaattisesta materiaalista päätyi lopulta laajaan valikoimaan muita teoksia, mm. Kyllikki-pianosarjaan ja Voces intimae -jousikvartettoon. Käänteisesti jotkut ideat ovat taas johdettu valmistumatta jääneistä teoksista: kalevalaisperäisestä sävelrunosta Luonnottaren teemaan (josta kehittyi lopulta Pohjolan tytär) ja Marjatta-nimisestä oratoriosta.
Tässä vaiheessa uraansa, säveltäen mm. näyttämömusiikin Joutsikki, opuksen 50 kuusi laulua ja sinfonisen runon Öinen ratsastus ja auringonnousu, Sibelius oli siirtymässä pois romanttisesta tyylistä kohti suurempaa selkeyttä sekä muodon ja sonoriteetin säästeliäisyyttä. Näin ollen kolmas sinfonia välttelee tietoisesti esim. Skrjabinin Ekstaasin runoelman (1905–08) tai Mahlerin kahdeksannen sinfonian (1906–07) ylenpalttisuutta. Sen sijaan sinfonian avaava sellojen ja kontrabassojen lyhyt, säännöllinen ja rytmiltään kurinalainen teema määrittää tunnelman teokselle, joka suosii tiiviimpää, taloudellisempaa ”klassista” tyyliä – ei neo-klassista pastissia vaan lähempänä Sibeliuksen ystävän Ferruccio Busonin esittelemää käsitettä ”junge Klassizität” (”nuori klassistisuus”, joka halusi mennä etäämmälle 1800-luvun ohjelmallisista pyrkimyksistä lähestyen Bachin ja Mozartin melodioita ja absoluuttista musiikkia). Muotonsa puolesta osa on yhtä hyvin järjestetty ja helppo seurattava kuin wieniläisklassisen sinfonian avausosa, ja tämä tuo mieleen Sibeliuksen lausuman: ”Mielestäni Mozartin allegro on sinfonian osan täydellisin esikuva. Ajatelkaa sen ihmeellistä yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta! Se on kuin keskeytymätön virta, jossa mikään ei ole silmiinpistävää eikä vaikuta häiritsevästi muuhun.”
Hitaan osan näennäinen yksinkertaisuus kätkee sisäänsä ammattitaidon suuren hienostuneisuuden. Sen teemaa – jota Carpelan kuvasi ”ihmeelliseksi, kuin lapsen rukous” – toistetaan jatkuvasti ja hypnoottisesti sekä muunnellaan tässä muunnelma- ja rondo-muodon hybridissä. Finaali yhdistää scherzon ja finaalin tehtävät yhdeksi kokonaisuudeksi. Sibelius itse kuvasi osaa ”ajatuksen kristallisoitumiseksi kaaoksesta”. ”Scherzossa” on monia lyhyitä motiiveja, ja niitä yhdistellään ja rinnastetaan näennäisen loputtomin yhdistelmin. Lopuksi ilmestyy jalo marssiteema, ensin tunnustelevasti ja sitten vakuuttavasti selloilla. Kuten hitaassa osassakin, tätä teemaa toistetaan ja muunnetaan jatkuvasti, ja se hallitsee sinfonian loppuosaa ja lisääntyy intensiteetissään koko matkan teoksen loppuun asti.
Viulukonsertto
”Janne on ollut tulessa koko ajan (ja minä myös!) ja on tälläkin kertaa taasen ollut ”embarras de richesse” [runsauden pula]. Hänellä on semmoinen paljous aiheita käymässä päälle, että hän on ollut kirjaimellisesti pyörällä päästään. Yöt läpeensä hän valvoo, soittaa ihmeen kauniisti, ei voi tempautua irti ihastuttavista sävelistä – hänellä on ideoita niin että sitä ei uskoisi. Ja kaikki aiheet niin kehityskelpoisia, täynnä elämää.” (Aino Sibeliuksen kirje Axel Carpelanille 1904)
Viulukonserton tarina sisältää sibeliaanisen legendan ainekset: kuinka rahaton säveltäjä kamppaili vastustaakseen Helsingin kalliiden ravintoloiden houkutuksia tarpeeksi kauan saadakseen teoksen valmiiksi, kuinka epätoivoinen rahatilanne pakotti hänet antamaan teoksen ensiesityksen tunnustetun virtuoosin, alun perin lupauksen ensiesityksestä saaneen Willy Burmesterin sijasta vähäpätöisemmälle soittajalle, Viktor Nováčekille, kuinka Nováčekin virheelliset esitykset helmikuussa 1904 saivat Sibeliuksen korjaamaan konserttoa huomattavasti lyhentämällä sitä ja poistamalla joitain sen suurimmista teknisistä haasteista (vaikka se säilyikin erittäin vaikeana kappaleena soittaa), ja kuinka sen korjattu versio kantaesitettiin lokakuussa 1905 Berliinissä Karel Halířin ja Richard Straussin toimesta, minkä Burmester näki toisena loukkauksena taiteilijapersoonaansa kohtaan.
Konserton tarina oli itse asiassa alkanut jo monta vuotta aiemmin. Niinkin varhain kuin 1899 oli Sibelius vihjannut Adolf Paulille aikomuksestaan kirjoittaa tuonkaltaisen kappaleen. Seuraavassa kesäkuussa hän sai kirjeen ”X”:ltä: ”Uskaltaisiko tulevaisuudessa toivoa viulukonserttoa tai fantasiaa orkesterin kanssa?” ”X” osoittautui paroni Axel Carpelaniksi, josta tulisi myöhemmin säveltäjän läheinen ystävä ja uskottu sekä taloudellisen tuen järjestäjä.
Sibelius näyttäisi aloittaneen unelmansa toteuttamisen kesällä 1902 viettäessään joitain aikoja Tvärminnessä Hangon lähellä. Silloin hänen luonaan vieraili Carpelan, joka kertoi innoissaan serkulleen Lydia Rosengrenille säveltäjän tulevista hankkeista: ”Lisäksi on 20 valmiina balettinumeroa, joista valitettavasti puuttuu teksti, ja viulukonsertto orkesterin kanssa ja suuri orkesterifantasia ovat luonnoksina.” Muutama viikko tämän jälkeen Sibelius itse vahvisti kirjeessään Aino-vaimolleen, että konsertto on työn alla: ”Olen saanut ihania teemoja viulukonserttiin.” Vuonna 1903 ja alkuvuodesta 1904 hän työskenteli konserton parissa muiden hankkeiden ohessa keskittyen siihen lisääntyvällä intensiteetillä kuukausien edetessä. Hän oli pidättäytynyt tarttumasta konserttomuotoon yllättävän pitkään. Lukuun ottamatta epämääräisiä opiskeluvuosiensa suunnitelmia sellokonsertosta veljelleen Christianille, hän odotti kunnes oli saanut valmiiksi kaksi sinfoniaa, lukuisia sinfonisia runoja ja muita merkittäviä teoksia. Konserttosäveltäjäksi hän sitten ryhtyikin täysin purjein: hän kirjoitti omalle instrumentilleen (vaikkakin paljon yli omien teknisten valmiuksiensa) ja teki merkittävien mittasuhteiden teoksen, joka alkuperäisessä muodossaan on pituutensa puolesta vertailukelpoinen Tšaikovskin ja Brahmsin viulukonserttojen kanssa, eikä sanottavasti Beethovenin konserttoa lyhyempi.
Viulukonserttoa voidaan pitää Sibeliuksen viimeisenä kansallisromanttiseen tyyliin kirjoitettuna suurena orkesteriteoksena. Niin temaattisesti kuin tunnelmansa puolesta sillä on enemmän yhteistä hänen myöhäiseltä 1880-luvulta peräisin olevien, lämpimän romanttisten kamarimusiikkiteostensa kuin symbolismista innoituksensa saaneiden 1890-luvun sävelrunojensa kanssa. Konsertossa on jotain Tšaikovskin konserton laajuudesta ja ihmisyydestä sekä Mendelssohnin konserton lyyrisyydestä, ja – erityisesti alkuperäisversion kohdalla – se ei Brahmsin tavoin yritä yhdistää solistia ja orkesteria. Hidas osa on rikkaan ja jalon melodian sisältävä, ilmeikäs ja mietteliäs romanssi, kun taas finaalilla on maanläheinen, poloneesimainen luonne, joka tulee säveltäjän mukaan ”soittaa täydellisellä hallinnalla. Nopeasti, totta kai, mutta ei sen nopeammin kuin että se voidaan soittaa täydellisesti von oben”.
Saksalainen virtuoosi Willy Burmester oli Sibeliuksen konsertolleen alun perin kaavailema solisti. Burmester oli erityisen tunnettu Paganini-tulkinnoistaan, vaikka hänen ohjelmistonsa olikin laaja. Mutta kun ensiesityksen aika koitti, Sibeliuksella ei kirjaimellisesti ollut varaa odottaa seuraavaa mahdollista ajankohtaa Burmesterin kalenterissa. Jo opiskelijana Sibelius oli osoittautunut vähemmän eteväksi taloutensa hoitamisessa. Nyt aviomiehenä ja kolmen nuoren tyttären isänä – ja ympäröitynä Helsingissä ystävillä ja taiteilijoilla, jotka jakoivat hänen taipumuksensa pitää istuntonsa kaupungin arvokkaimmissa kapakoissa – tilanne oli lähellä kriisiä. Toisin kuin usein luullaan, taiteilijaeläke, joka hänelle oli myönnetty, kun yliopistoviran saaminen vuonna 1897 epäonnistui, ei millään muotoa ollut riittävä kattamaan hänen kiistatta tuhlaavaisten elämäntapojensa kuluja. Ja niin kantaesityksessä Helsingissä 8.2.1904 ja kahdessa uusintaesityksessä muutamien päivien sisällä solistina soitti tšekkiläissyntyinen Helsingin Musiikkiopiston opettaja Viktor Nováček.
Kriitikkojen reaktiot olivat kaukana yksimielisyydestä, kompuroivan solistin ollessa joidenkin negatiivisten arvioiden kohde. ”Burmesterin käsissä se varmaan tekisi suurenmoisen vaikutuksen”, kirjoitti kriitikko Oskar Merikanto (Päivälehti), mutta tunnusti, että Nováček ”pystyi kuitenkin vaan osaksi saamaan esitykseen sitä loistavuutta ja säkenöivää varmuutta, jota tällainen virtuoosinumero ehdottomasti vaatii.” Karl Flodin (Euterpe ja Helsingfors-Posten) ilmaisi asian suoremmin: ”Hänen soitossaan oli koko joukko epänautittavia asioita. Siinä esiintyi välistä kauheita epäsointuja.” Flodin piti myös vääränä Sibeliuksen päätöstä antaa teoksessa virtuoosielementeille huomattava asema. Toisaalta, Alarik Uggla piti teosta ”uutena, vahvasti innoittavana ja kekseliäästi suunniteltuna kappaleena… musiikillisena helmenä vertaansa vailla olevalla kauneudella, jollaista ei ole helppoa löytää viulukirjallisuudesta”. Evert Katila (Uusi Suometar) puolestaan – ollen kieltämättä kappaleen virtuoosisia haasteita – ylisti Sibeliuksen yhdistelemää omaperäistä intuitiota ja terävää ajattelua.
Vielä yhden, Turussa 26. maaliskuuta olleen konsertin jälkeen – Nováčekin toimiessa jälleen solistina – Sibelius veti konserton pois korjausta varten: ”Vedän pois Viulukonserttoni; vasta 2 vuoden päästä se tulee jälleen ulos”, hän kirjoitti Axel Carpelanille. Päätöksen taustalla on täytynyt ainakin jossain määrin olla arvostelut, erityisesti Flodinin kirjoittamat, mutta hänen taiteellinen omatuntonsa näytteli epäilemättä myös yhtä lailla vahvaa roolia. Sibeliuksen mainitsemat ”kaksi vuotta” olivat tietenkin täysin teoreettiset. Kun korjaus tuli ajankohtaiseksi kesällä 1905, se tehtiin muutamassa viikossa. Osa poistetusta musiikista – kuten se, jota musiikkitieteilijä Erkki Salmenhaara kuvaili ”pieneksi, viehättävästi Mendelssohnin mieleen tuovaksi välikkeeksi” ensimmäisessä osassa – edustaa sellaista kauneutta, jonka poissaolo lopullisessa versiossa on hyvin valitettavaa. Aino ainakin oli miehensä ensimmäisten aatosten kannalla: ”Pidän viulukonserton ensimmäisestä versiosta. Pappa muutti sitä kun se haukuttiin pataluhaksi… Pois jäivät monet virtuoosimaiset kohdat. Konsertto on nyt helpompi.”
Konsertto alkoi vakiinnuttaa hitaasti asemaansa. Karl Flodin ei välittänyt teoksesta korjauksen jälkeenkään. Vaikka lopullinen versio sai Suomen ensiesityksensä Berliinissä olleen kantaesityksen jälkeen maaliskuussa 1906 (solistina Herrmann Grevesmühl, kapellimestarina Robert Kajanus), Sibelius ei itse johtanut sitä ennen kuin vuonna 1924, jolloin hän johti Tukholmassa seitsemännen sinfoniansa kantaesityksen. Kun Jascha Heifetz levytti teoksen Sir Thomas Beechamin kanssa vuonna 1935, sen onni alkoi kääntyä. Nykyisin sillä on kiistaton asema perusohjelmistossa.
Sinfonia nro 1
Alkuvuoteen 1899 mennessä Jean Sibelius oli jo tunnettu. Nuoruusvuosiensa aikana hän oli kirjoittanut suuren määrän kamarimusiikkia – joka parhaimmillaan on sekä hienostunutta että riemukasta – ja vuonna 1892 hän oli murtanut suomalaisen orkesterimusiikin muotin Kullervolla, joka on valtava, viisiosainen teos perustuen kalevalaiseen tarinaan. Tehtyään vaikuttavan läpimurtonsa tällä teoksella, hän lujitti asemaansa 1890-luvulla säveltäen niin kulttuurisesti kuin poliittisestikin herkkään kohtaan osuvia teoksia (Suomi oli tuohon aikaan Venäjän valtakunnan autonominen suurruhtinaskunta, mutta enenevässä määrin vihainen venäläisten yrityksistä rajoittaa sen itsemääräämisoikeutta). Ja muutaman kuukauden kuluttua hän sävelsi yhden niistä teoksista, joka tekisi hänen nimestään kaikkien tunteman ympäri maailman: Finlandia. Sosiaalisissa ja älykköpiireissä hänestä oli tullut suosittu hahmo, vaikkakin hänen ylellinen elämäntapansa aiheutti kroonisen rahapulan. Hän oli jo kolmen tyttären isä tuloksena avioliitostaan Aino Järnefeltin kanssa. Järnefeltin kuuluisa perhe oli tunnettu suopeudestaan suomalaisten kansallisuusaatetta kohtaan.
Ohjelmallisuudestaan huolimatta Kullervo on sinfoniset mitat ja pyrkimykset omaava teos, mutta Sibelius karttoi kuitenkin kutsumasta sitä sinfoniaksi. Hänen ensimmäinen numeroitu, vuonna 1898–99 sävelletty sinfoniansa oli hänen ensimmäinen suuri orkesteriteoksensa ilman ohjelmallista otsikkoa, vaikka se ainakin osittain sai alkunsa suunnitteilla olleesta ohjelmakappaleesta, jonka työnimenä oli Musikalisk Dialog (Musikaalinen Dialogi). On kuitenkin syytä painottaa, että lopputuote – muiden sinfonioiden tavoin – ei ole ohjelmallinen, eikä sillä myöskään ole poliittisia tarkoitusperiä.
Teos on klassisen perinteen mukaisesti neliosainen, ja se on soitinnettu täydelle sinfoniaorkesterille sisältäen tuuban ja harpun. Tiivistetyssä sonaattimuodossa oleva ensimmäinen osa alkaa hitaalla klarinettijohdannolla, joka esittelee koko osan keskeiset musiikilliset aiheet. Musiikki on tulvillaan nuorta elinvoimaa yhdistettynä vakuuttavuuteen ja tekniseen varmuuteen, jotka Sibelius oli saavuttanut reilun kolmenkymmenen ikäänsä mennessä. Toinen osa alkaa vaatimattomalla, laulullisella teemalla, jossa on erityistä kauneutta. Osa on eräänlainen rondo, vaikka kuulijaan tekevätkin enemmän vaikutuksen sen laaja tunnekirjo ja tyylillinen koheesio kuin siinä käytössä olleet muotorakenteet. Scherzon rytminen pulssi tuo selvästi esiin Sibeliuksen rakkauden Bruckneriin, ja tähän Sibelius lisää eloisia puupuhallin- ja jousilinjoja, jotka punoutuvat yhteen pyörremyrskyn nopeudella. Trio on luonteeltaan pastoraali, ja osa päättyy scherzo-jakson lyhennetyllä repriisillä. Finaalin alussa koko teoksen avannut klarinettiteema tulee uudelleen, nyt painokkaana jousilla. Pääosa finaalista on kuitenkin armottoman tarmokkaan, nopeasti liikkuvan ja täynnä dramaattisia purkauksia olevan musiikin ja vaatimattomien lähtökohtien cantabilesta suurelliseksi, intohimoiseksi melodiaksi kasvavan musiikin vuorottelua. Ensimmäisen sinfonian sanotaan usein olevan Sibeliuksen sinfonioista tšaikovskimaisin, mikä heijastelee epäilemättä tiheyttä, jolla venäläisiä teoksia esitettiin 1890-luvun Helsingissä. Toisin kuin Tšaikovski, Sibelius kuitenkin vastustaa kiusauksen lopettaa sinfoniansa voitonriemuun: se säilyy määrätietoisesti mollissa ja häviää kahdella vaatimattomalla pizzicato-soinnulla.
”Säveltäjä puhuu yleisinhimillistä ja kuitenkin samalla omaa kieltään.” Näin kirjoitti arvostelija Richard Faltin helsinkiläisessä Nya Pressen -sanomalehdessä kuultuaan Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian kantaesityksen 26.4.1899 säveltäjän itsensä johtamana. Hänen tuolloin kuulemansa sinfonia erosi kuitenkin monin tavoin nykyään esitetystä versiosta. Toivoen esitystä Helsinkiin keväälle 1900, Sibelius korjasi sinfoniaansa tuon vuoden ensimmäisten kuukausien aikana (”En ainakaan jätä se luotani ennenkuin olen siihen tyytyväinen”, kirjoitti hän Ainolle). Kun Helsingin Filharmonisen Seuran orkesteri lähti suurelle Euroopan-kiertueelle, tuli Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian korjatusta versiosta siten ohjelmien keskeisin teos.
Ensimmäinen sinfonia osoittautui käänteentekeväksi teokseksi Sibeliuksen uralla. Hylkäämättä sinfonista runoa ohjelmallisemman luonteen omaavan musiikin ilmaisukeinona, hän otti tässä lopullisen askeleen pois häntä 1890-luvulla niin paljon hallinneesta wagneriaanisesta maailmasta ja antoi luottamusäänensä aina wieniläisklassismiin ulottuvan sinfonisen perinteen mukaiselle absoluuttiselle musiikille.
Andrew Barnett
Dima Slobodeniouk
Oivaltavasta ohjelmasuunnittelustaan kiitetty Dima Slobodeniouk aloitti Sinfonia Lahden ylikapellimestarina ja Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana syksyllä 2016. Hän on toiminut syyskuusta 2013 lähtien myös Galician sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana. Slobodeniouk yhdistää työssään syntymämaansa Venäjän ja myöhemmän kotimaansa Suomen kulttuurilliset vaikutukset ja vahvan musiikillisen perinnön.
Slobodeniouk on työskennellyt mm. Berliinin filharmonikkojen, Leipzigin Gewandhaus-orkesterin, Baijerin radion sinfoniaorkesterin Amsterdamin kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin, Lontoon filharmonikkojen, Lontoon sinfoniaorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin (RSO), Rotterdamin filharmonikkojen sekä Chicagon, Baltimoren, Sydneyn sinfoniaorkesterien ja NHK-sinfoniaorkesterin kanssa. Solisteina hänen johtamissaan konserteissa esiintyvät mm. Leif Ove Andsnes, Joshua Bell, Khatia Buniatishvili, Vadim Glutzman, Håkan Hardenberger, Johannes Moser, Truls Mørk, Baiba Skride, Yuja Wang ja Frank Peter Zimmermann.
Slobodenioukin konserttivuosi 2020/2021 sisältää huippuhetkiä kuten debyytit Tukholman kuninkaallisten filharmonikkojen ja Pittsburghin sinfoniaorkesterin kanssa. Hän palaa johtamaan Bostonin sinfoniaorkesteria (ohjelmanaan Stravinskyn Tulilintu kokonaisuudessaan), Minnesotan orkesteria, Frankfurtin hr-sinfoniaorkesteria, Berliinin Rundfunk-Sinfonieorchesteria, Wienin radion sinfoniaorkesteria (sisältäen Skrjabinin Prometeuksen ja Stravinskyn Psalmisinfonian ORF-kuoron kanssa), Hollannin radion filharmonikkoja (orkesterin 75-juhlakaudella solistinaan Truls Mørk) ja Barcelonan sinfoniaorkesteria.
Slobodeniouk avasi Galician sinfoniaorkesterin kauden Mahlerin yhdeksännellä sinfonialla. Sinfonia Lahden kausi avattiin viiden nuoren säveltäjän (Olli Moilanen, Petros Paukkunen, Lara Poe, Stephen Webb and Dante Thelestam) teosten kantaesityksillä osana Sibelius-festivaalin taimitarha -hanketta. Nämä nuoret säveltäjät olivat valmistaneet teoksensa kevään mittaan opastajinaan kokeneet kollegat Haapanen, Whittall, Fagerlund, Talvitie ja Wennäkoski.
Sinfonia Lahdelta ja Slobodenioukilta ilmestyi hiljattain Prokofjevin musiikkia ilmestynyt levytys (BIS), ja orkesterin levytys (BIS), jossa hän johtaa Kalevi Ahon fagottikonserton, sai vuonna 2018 arvovaltaisen BBC Music Magazine Awardin. Slobodeniouk on levyttänyt Stravinskyn musiikkia Galician sinfoniaorkesterin kanssa (BIS), Lotta Wennäkosken teoksia Radion sinfoniaorkesterin kanssa (Ondine) ja Sebastian Fagerlundin teoksia Göteborgin sinfonikkojen kanssa (BIS).
Moskovalaissyntyinen Dima Slobodeniouk opiskeli viulunsoittoa Moskovan keskusmusiikkikoulussa Zinaida Gilelsin ja Jevgenia Chugajevin johdolla sekä Keski-Suomen konservatoriossa ja Sibelius-Akatemiassa Olga Parhomenkon johdolla. Hän opiskeli orkesterinjohtoa Sibelius-Akatemiassa opettajinaan Leif Segerstam, Atso Almila ja Jorma Panula sekä Ilja Musinin ja Esa-Pekka Salosen johdolla. Kouluttaakseen tulevaisuuden nuoria muusikoita Slobodeniouk on tehnyt Galician sinfoniaorkesterin kanssa oman hankkeen, jossa opiskelijoille tarjotaan mahdollisuus johtaa ammattiorkesteria.
Sergei Hatšatrjan
Ennätysmäisesti vain 15-vuotiaana Helsingin kansainvälisen Sibelius-viulukilpailun voittanut armenialainen Sergei Hatšatrjan (s. 1985) kuuluu kuluvan vuosituhannen seuratuimpiin viulisteihin. Valokeilaan hän nousi ennen kaikkea hämmästyttävällä kilpailumenestysten sarjallaan ja sitä seuranneilla konserteilla ja levytyksillä. Hatšatrjanin musikaalisuus on suvun peruja, sillä sekä hänen vanhempansa että isosiskonsa ovat ammattipianisteja. Kuusivuotiaana Sergei pantiin kuitenkin soittamaan viulua, sillä neljäs pianisti perheessä olisi ollut jo liikaa. Kaksi vuotta myöhemmin Hatšatrjanit muuttivat Saksaan, ja Sergei aloitti opiskelun legendaarisen Josef Rissinin luokalla Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa.
Vuoden 2000 Sibelius-kilvan lisäksi Hatšatrjan voitti Weimarin Louis Spohr ja Brysselin Queen Elisabeth -kilpailut, tuli toiseksi Indianapolisin kilpailussa sekä Fritz Kreisler -kilpailussa. Mikään määrä kilpailuvoittoja ei tietenkään itsessään riitä ammattilaisen uraan, ellei Hatšatrjan olisi lunastanut odotuksia soittamalla maailman parhaiden orkestereiden solistina sekä kuuluisimpien kapellimestarien kanssa lukuisia kertoja. Kaikesta menestyksestään huolimatta Hatšatrjan ei ole koskaan pitänyt itseään ihmelapsena – hän on valuttanut niin paljon hikeä, harjoitellut väsymättä ja opetellut rakastamaan musiikkia, että hänen kohdallaan taidot eivät ole mitään ihmeenkauppaa. Hatšatrjanin soitin on Guarneri del Gesu vuodelta 1740, lisänimeltään Ysaÿe. Viulu on lainassa japanilaiselta Nippon Music Foundationilta.
Jaani Länsiö
Sinfonia Lahti
Sinfonia Lahti on perinteet tunteva ja uutta luova lahtelainen, suomalainen ja kansainvälinen orkesteri.
Orkesterin toiminnan ytimessä on laaja ja monipuolinen sinfoniakonserttien sarja, jota täydentävät laadukkaat viihdekonsertit. Painokkaassa osassa on Lahden ja sen alueen lapsille ja nuorille suunnattu toiminta. Orkesterin koti on Sibeliustalo, jonka ovat listanneet akustiikaltaan yhdeksi maailman parhaista konserttisaleista mm. The Guardian, The Wall St. Journal ja Die Welt -lehdet.
Sinfonia Lahden vakituisina kapellimestareina on jo usean vuosikymmenen ajan ollut maailmalla menestyvät suomalaistaiteilijat – Osmo Vänskä, Jukka-Pekka Saraste, Okko Kamu ja viimeisimpänä syksyllä 2016 orkesterin ylikapellimestarina aloittanut Dima Slobodeniouk. Samat kapellimestarit ovat toimineet myös orkesterin Sibeliustalossa vuodesta 2000 lähtien järjestämän Sibelius-festivaalin taiteellisina johtajina. Orkesterin ylikapellimestarina ja Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana aloittaa syksyllä 2021 Dalia Stasevska.
Orkesterin laajan tunnettuuden maailmalla ovat luoneet mittava levytystoiminta, lukuisat ulkomaanvierailut ja verkkokonsertit. Jo yli 30 vuotta jatkunut levytystyö, pääosin ruotsalaisen BIS-levymerkin kanssa, on tuottanut noin sata maailmanlaajuisesti yli 1,2 miljoonaa kappaletta myynyttä äänitettä. Ne ovat keränneet myös lukuisia kansainvälisiä levypalkintoja, kolme platinalevyä ja seitsemän kultalevyä. Erityistä huomiota ovat saaneet Osmo Vänskän johtamat orkesterin maineelle kansainvälisesti tunnettuna Sibelius-orkesterina pohjaa luoneet Sibelius-levytykset mm. viulukonserton ja viidennen sinfonian alkuperäisversioista. Orkesterin kunniasäveltäjän Kalevi Ahon tuotannolla on niin ikään merkittävä rooli orkesterin levytystuotannossa.
Sinfonia Lahti on esiintynyt useilla merkittävillä festivaaleilla ja musiikkiareenoilla ympäri maailman, mm. BBC Proms -festivaalilla Lontoossa, Valkeat yöt -festivaalilla Pietarissa, Amsterdamin Concertgebouwssa Berliinin filharmoniassa, Wienin Musikvereinissa ja Buenos Airesin Teatro Colónissa. Orkesterin konserttivierailut ovat suuntautuneet Japaniin, Kiinaan, Etelä-Koreaan, Yhdysvaltoihin, Etelä-Amerikkaan sekä useisiin Euroopan maihin. Kotimaassa Sinfonia Lahti on vieraillut vuodesta 2007 säännöllisesti Hämeenlinnan Verkatehtaalla ja on tuttu näky myös muilla suomalaislavoilla.
Sinfonia Lahti aloitti säännölliset konserttilähetykset internetissä ensimmäisenä orkesterina maailmassa Classiclive.com-sivustolla vuonna 2007. Vuonna 2015 aloitettu Hiilivapaa Sinfonia Lahti -hanke toi orkesterille kansainvälisen Classical:NEXT -innovaatiopalkinnon vuonna 2018.
