TAITURUUTTA LÄPI VUOSIEN
To 8.10.2020 klo 19 Sibeliustalo
József Hárs, kapellimestari
Eero Saunamäki, nokkahuilu
Tomas Gricius, postitorvi
Ottorino Respighi: Antiikin aarioita ja tansseja, sarja nro 3
Italiana
Arie di corte
Siciliana
Passacaglia
Georg Philipp Telemann: Nokkahuilukonsertto C-duuri, TWV 51:C1
Allegretto
Allegro
Andante
Tempo di Minuet
Väliaika
W. A. Mozart: Serenadi nro 9 D-duuri KV 320 (Postitorviserenadi)
Adagio maestoso – Allegro con spirito
Menuetto (Allegretto)
Concertante (Andante grazioso)
Rondeau (Allegro ma non troppo)
Andantino
Menuetto
Finale (Presto)
Ottorino Respighi: Antiikin aarioita ja tansseja, sarja nro 3
Italialainen Ottorino Respighi (1870-1936) lienee suurelle yleisölle tuttu nimi loisteliaan ja värikkään orkesterimusiikin säveltäjänä. Respighiä opetti mm. Giuseppe Martucci, joka antoi oppilaalleen herätteitä soitinmusiikkiin vastapainoksi dominoivalle italialaiselle oopperalle. Aikaa myöten Respighi olikin palauttamassa maahansa soitinmusiikin kukoistusta pitkän oopperaperinteen rinnalle. Martuccin lisäksi Respighillä oli mahdollisuus nauttia myös nimekkäiden mestareiden Rimski-Korsakovin ja Bruchin opetuksesta Pietarissa ja Berliinissä. Haaveet viulutaiteilijan urasta saivat samalla jäädä lopullisesti.
Respighi oli kiinnostunut myös vanhasta musiikista. Varman tyylivaistonsa ohjaamana hän antoi orkesteriasun esim. vanhoille luuttutansseille tai menneiden, tuntemattomien mestareiden lintuaiheisille sävellyksille. Antiche aria e danze per liuto (vanhoja luuttuaarioita ja -tansseja) on kolmen sarjan kokoelma, jonka Respighi sovitti erilaisille kokoonpanoille vuosien 1917-31 aikana. Sovitustyön kohteena oli italialainen ja ranskalainen luuttu- ja kosketinsoitinmusiikki, joka oli peräisin 1500-1600- luvuilta sekä varhaiselta 1700-luvulta. Respighi säilytti alkuperäiset melodiat ja harmoniat lähes koskemattomina saaden vanhojen hovilaulujen ja -tanssien tunnelman pysymään mahdollisimman autenttisena.
Nyt esitettävä kolmas sarja on sovitettu jousiorkesterille ja siinä on neljä osaa. Niistä ensimmäinen ja kolmas ovat tuntematonta alkuperää. Toinen osa on eräänlainen miniatyyrisarja, joka pohjautuu ranskalaisen Jean-Baptiste Besardin lauluihin. Neljännen osan Passacaglia vuodelta 1692 on puolestaan italialaisen Lodovico Roncallin käsialaa. Yleisilmeeltään sarjan sävelkieli on yksinkertaista, herkkää ja haurasta.
Hannu Kivilä
Georg Philipp Telemann: Nokkahuilukonsertto
Saksalainen Madgeburgissa syntynyt Georg Philipp Telemann (1681-1767) oli barokin tuotteliaimpia säveltäjiä. Telemann oli säveltäjänä pitkälti itseoppinut, mutta opiskeli muutaman vuoden ajan oikeustiedettä ennen kuin sai vuonna 1702 kiinnityksen Leipzigin oopperan johtajaksi. Hän ehti pitkän elämänsä aikana toimia myös mm. hovikapellimestarina Eisenachissa ja Frankfurtissa, sekä musiikillisena johtajana Hampurissa, jossa hän työskenteli ainakin viidessä eri kirkossa ja oopperassa. Omana elinaikanaan Telemannia pidettiin Saksan johtavana säveltäjänä, vaikka hänen ikätoverinsa ja ystävänsä Bach ja Händel olivat myös jo tuolloin suosiossa. Joku vain Telemannin eri elementeistä ja vaikutteista syntyneessä tyylissä kiehtoi aikalaiskuulijoita enemmän kuin edellä mainittujen mestareiden sävelkielessä. Tyyliä on pidetty tärkeänä linkkinä myöhäisbarokin ja varhaisen klassisen tyylin välillä. Telemannin uskomattoman suuri sävellystuotanto sisältää mm. satoja kantaatteja ja orkesterisarjoja, viitisenkymmentä oopperaa, kirkkomusiikkia, konserttoja jne.
Telemann oli erityisen kiinnostunut nokkahuilusta ja sen teknisistä ja musiikillisista mahdollisuuksista. Hän käytti nokkahuilua usein myös hyvin virtuoosisena soittimena. Nyt kuultava neliosainen konsertto on yksi Telemannin eniten esitetyistä. Se on saanut vaikutteita jonkin verran Vivaldilta sekä tuolloin yleisestä galantista tyylistä, joka melodisessa selkeydessään ja kepeydessään vastasi rokokoo-taiteen ihanteita. Vivaldi-vaikutteet korostuvat lähinnä Allegrossa, jossa soolo- ja tuttikohdat ovat korostetun vastakkaisia. Andantessa korostuu melodisuus, menuetissa virtuoosisuus.
Hannu Kivilä
Wolfgang Amadeus Mozart: Serenadi nro 9 (Postitorviserenadi)
Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791) palasi tammikuussa 1779 jälleen kerran matkoiltaan synnyinkaupunkiinsa Salzburgiin, jossa hän jatkoi vaatimattomasti palkattua työtään arkkipiispan palveluksessa konserttimestarina, hoviurkurina ja säveltäjänä. Edellisen vuoden suuria menestyksiä oli muun muassa sinfonian (KV 297) ensiesitys Pariisissa. Luomistyö jatkui, ja paperille piirtyi mm. Kruunajaismessu sekä Sinfonia concertante viululle, alttoviululle ja orkesterille. 3.8.1779 sai päiväyksen uusi Serenadi, jonka Mozart sävelsi luultavasti Salzburgin yliopistoa silmällä pitäen johonkin juhlatilaisuuteen. Tällainen 1700-luvun ylhäisön seuraelämän tausta- tai iltamusiikki oli yleensä yhdistelmä barokin ajan orkesterisarjasta sekä sinfonian varhaismuodoista. Kysymys on tunnelmaltaan kevyehköstä teoksesta, jonka yksittäisten osien muotorakenne on yksinkertaisempi kuin sinfoniassa, ja osien lukumäärä on usein suurempi kuin neljä.
Mozart sävelsi kaikkiaan yksitoista serenadia, joista nyt kuultava erottuu luonteeltaan ja soitinnukseltaan. Teos pitää sisällään useita pieniä musiikillisia piloja, joiden myötä Mozart epäilemättä irvaili aikalaistensa harrastamia kliseitä. Lisänimi Postitorviserenadi johtuu pienestä orkestraatioon liittyvästä yksityiskohdasta sekä tuon ajan yleisön rakkaudesta lempinimiin. Se ei ole tiettävästi säveltäjän antama. Nykyiselle käyrätorvelle sukua oleva postitorvi kajahtaa jälkimmäisessä menuetissa, jonka triossa sille on kirjoitettu lyhyehkö osuus ilman mitään ohjelmallista tarkoitusta. Solistisia osuuksia puhaltimille on myös mm. Concertante-osassa. Mainittakoon, että Mozart käytti Serenadinsa materiaalia parissa muussakin sävellyksessä. Näitä ei kuitenkaan löydy itsenäisinä sävellyksinä ns. Köchelin luettelosta. Muutamaa vuotta Serenadin valmistumisen jälkeen Mozartin ja arkkipiispan välit katkesivat ja edessä oli muutto Wieniin vapaaksi säveltäjäksi. Mozart keskittyi nyt yhä enemmän ”vakavampaan” musiikkiin, eikä serenadeja tai divertimentoja enää syntynyt entiseen tahtiin.
Hannu Kivilä
József Hárs
Unkarissa syntynyt mutta jo melkein 20 vuoden ajan Suomessa asunut kapellimestari ja käyrätorven soittaja József Hárs kuuluu Sinfonia Lahden vakiovieraisiin. Hän on soittanut usein myös orkesterin käyrätorvisektiossa, joten suhde soittajiin on poikkeuksellinen. Ensimmäisen kerran Hárs johti Lahdessa vuonna 2016, kun Felix Krohn -salissa esitettiin nukketeatteria. ”Jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana aistin sen hyvän energian, joka orkesterissa on”, Hárs muistelee.
Siitä lähtien Hárs on johtanut Lahdessa joka vuosi, viimeksi toukokuussa 2019 Beethovenin yhdeksännen sinfonian kapellimestarina. “Sinfonia Lahti on minulle hyvin tärkeä. Se on kuin mikrokosmos, jossa ei koskaan tunne olevansa yksin,” Hárs sanoo. “Se on huippuorkesteri, josta sekä kaupunkilaiset että soittajat voivat olla perustellusti ylpeitä.”
Lahden maisemissa Hársille on tapahtunut muitakin kuin musiikin ihmeitä. Täällä hän kokeili ensimmäistä kertaa hiihtämistä orkesteriharjoitusten jälkeen. Idea ei tosin ollut hänen. Päinvastoin, hän koetti livetä yhteisestä liikuntahetkestä kaikin verukkein. No, alun kompuroinnista päästyään Hárs oppi viihtymään suksilla, jopa rakastamaan hiihtämistä. Nykyään hän on se, joka lähtee ensimmäisenä laduille lumien laskeuduttua.
Hárs tunnetaan modernin ja nykymusiikin spesialistina. Viime keväänä hänen oli määrä johtaa Lahdessa Magnus Lindbergin ja Igor Stravinskyn musiikkia konsertissa, joka peruuntui tunnetuista syistä. Tällä kertaa Hárs johtaa klassisemman ohjelman, joka on nyt estyneen kapellimestarin Giordano Bellincampin suunnittelema. Hárs valmistautui musiikkiin, erityisesti Mozartiin, tutkimalla teoksen taustoja kirjoista ja kirjeistä.
“Musiikkiin tutustuminen ei lopu koskaan. Voisihan sitä vain kuunnella Spotifysta Nikolaus Harnoncourtin tulkinnan ja se olisi siinä”, Hárs sanoo, “mutta Mozartia pitää tutkia itse, muualtakin kuin partituurista.”
Hárs on käyrätorven soittajana perehtynyt Mozartin musiikkiin syvällisesti sekä solistisesta että orkesterisoittajan näkökulmasta, ja hänen koulutuksensa Unkarissa keskittyi nimenomaan klassiseen repertuaariin. Tällä hetkellä Hárs lukee Mozartin isän Leopoldin kirjoittamaa viulunsoiton oppikirjaa, josta Mozartin sointi-ihanne on peräisin.
“Postitorvi-serenadi on yksinkertaista musiikkia, johon Mozart tuskin käytti paljon aikaa. Sitä suuremmalla syyllä se pitää soittaa todella tarkasti. Artikulointi ja fraasien suunnat pitää tehdä hyvin selvästi, kaikkien yksityiskohtien on oltava kohdillaan”, Hárs sanoo. “Mozart on kuin renessanssimaalaus, jonka nerouden ymmärtää sitä paremmin, mitä lähemmäksi yksityiskohtia pääsee. Vasta sitten voi nähdä, minkälaista tarkkuutta se on taiteilijalta vaatinut.”
Jaani Länsiö
Eero Saunamäki
Eero Saunamäen ammatinkuva on niin monipuolinen, että saksofonistin, nokkahuilistin tai laulajan sijaan häntä kannattaisi tituleerata vain yhdellä, kaiken kattavalla sanalla. Siis: Saunamäki on Muusikko – isolla alkukirjaimella.
Saksofonistina Saunamäki työskentelee Kaartin soittokunnassa. Usein hän esiintyy myös soolona ja kamariyhtyeen jäsenenä. Yksityistilaisuuksissa hän saattaa kesken esityksen nostaa soittimen huuliltaan ja laulaa serenadin päivänsankarille tai morsiamelle. Tämä on perua jo peruskouluaikojen bändiharrastuksista.
“Minulla on kova luomisen tarve”, Saunamäki sanoo. “En ole halunnut valita vain yhtä tiettyä soitinta. On ollut hyödyllistä, että on malttanut pitää kaikkea yllä tasapuolisesti.” Saunamäki onkin vaihdellut painopistettä koko ikänsä. Hän ei taipunut silloinkaan, kun opettajat vaativat häntä valitsemaan yhden ja pysymään siinä, niin raskasta kuin se olikin.
Tällä hetkellä Saunamäki haluaa nostaa alakoulujen luokkahuoneissa lokaantuneen nokkahuilun mainetta takaisin vanhalle paikalleen arvokkaana, kauniisti soivana instrumenttina. “Hämmästys on ollut suurta, kun nokkahuilu paljastuukin hienoksi ja kokemus positiiviseksi”, Saunamäki sanoo. Hän on alkanut myös kuvata nokkahuilun opetusvideoita YouTubeen.
Saunamäen avulla nokkahuilu on noussut myös nykysäveltäjien repertuaariin. Vuonna 2011 hän kantaesitti Juha Piston konserton, ensimmäisen suomalaisen konserton nokkahuilulle. Vuonna 2017 hän kantaesitti Jukka Tiensuun konserton Kamariorkesterin Avantin kanssa, ja ensi vuonna on suunnitelmissa esittää Kalevi Ahon konsertto. Sinfonia Lahden konsertissa hän soittaa ensimmäistä kertaa barokkikonserton niin, että ohjelmassa ei ole nykymusiikkia.
“En tietenkään vertaa itseäni Telemanniin, mutta on meidän välillämme tiettyä hengenheimolaisuutta”, Saunamäki sanoo. Barokkimestari Telemann oli aikansa suurimpia muusikoita, joka hallitsi kaikki orkesterin soittimet, erityisesti nokkahuilun. “Olen pitänyt hänen musiikistaan aina. Hänen nokkahuilusonaattinsa ovat parasta, mitä soittimelle on sävelletty.”
Telemannin nokkahuilukonsertto C-duurissa on barokkikonsertoksi poikkeuksellisen pitkä, vähän yli 15-minuuttinen. “Telemann hyödyntää myös orkesteritehoja enemmän kuin siihen aikaan oli tapana. Konsertossa on paljon kansanmusiikillisuutta, ja se on melko viihteellinen, jopa kosiskeleva, mutta sehän ei haittaa.”
Saunamäki aikoo lisäillä konserttoon koristeita, improvisaatiota ja muita mausteita, joita barokkisäveltäjillä oli tapana jättää solistin harkinnan varaan. “Joitakin kikkoja suunnittelen etukäteen, jotkin syntyvät hetkessä”, Saunamäki sanoo. “Näistä Telemann tuskin pahastuisi. Sinne saattaa tulla niinkin pieniä juttuja, että niitä ei kuule kukaan muu kuin minä itse.”
Jaani Länsiö
Sinfonia Lahti
Sinfonia Lahti on perinteet tunteva ja uutta luova lahtelainen, suomalainen ja kansainvälinen orkesteri.
Sinfonia Lahden toiminnan ytimessä on laaja ja monipuolinen sinfoniakonserttien sarja, jota täydentävät laadukkaat viihdekonsertit. Painokkaassa osassa on Lahden ja sen alueen lapsille ja nuorille suunnattu toiminta. Orkesterin koti on Sibeliustalo, jonka ovat listanneet akustiikaltaan yhdeksi maailman parhaista konserttisaleista mm. The Guardian, The Wall St. Journal ja Die Welt.
Vakituisina kapellimestareinaan orkesterilla on jo usean vuosikymmenen ajan ollut maailmalla menestyvät suomalaistaiteilijat – Osmo Vänskä, Jukka-Pekka Saraste, Okko Kamu ja viimeisimpänä syksyllä 2016 orkesterin ylikapellimestarina aloittanut Dima Slobodeniouk. Samat kapellimestarit ovat toimineet myös orkesterin Sibeliustalossa vuodesta 2000 lähtien järjestämän Sibelius-festivaalin taiteellisina johtajina. Orkesterin ylikapellimestarina ja Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana aloittaa syksyllä 2021 Dalia Stasevska.
Sinfonia Lahden laajan tunnettuuden maailmalla ovat luoneet mittava levytystoiminta, lukuisat ulkomaanvierailut ja verkkokonsertit. Jo yli 30 vuotta jatkunut levytystyö pääosin ruotsalaisen BIS-levymerkin kanssa on tuottanut lukuisia kansainvälisiä levypalkintoja, kolme platinalevyä ja seitsemän kultalevyä tuoneet noin sata äänitettä, joita on myyty maailmanlaajuisesti yli 1,2 miljoonaa kappaletta. Erityistä huomiota ovat saaneet Osmo Vänskän johtamat, orkesterin maineelle kansainvälisesti tunnettuna Sibelius-orkesterina pohjaa luoneet Sibelius-levytykset mm. viulukonserton ja viidennen sinfonian alkuperäisversioista. Orkesterin kunniasäveltäjän Kalevi Ahon tuotannolla on niin ikään merkittävä rooli orkesterin levytystuotannossa.
Sinfonia Lahti on esiintynyt useilla merkittävillä festivaaleilla ja musiikkiareenoilla ympäri maailman, mm. BBC Proms -festivaalilla Lontoossa, Valkeat yöt -festivaalilla Pietarissa, Amsterdamin Concertgebouwssa Berliinin filharmoniassa, Wienin Musikvereinissa ja Buenos Airesin Teatro Colónissa. Orkesterin konserttivierailut ovat suuntautuneet Japaniin, Kiinaan, Etelä-Koreaan, Yhdysvaltoihin, Etelä-Amerikkaan sekä useisiin Euroopan maihin. Kotimaassa Sinfonia Lahti on vieraillut vuodesta 2007 säännöllisesti Hämeenlinnan Verkatehtaalla ja on tuttu näky myös muilla suomalaislavoilla.
Sinfonia Lahti aloitti säännölliset konserttilähetykset internetissä ensimmäisenä orkesterina maailmassa Classiclive.com-sivustolla vuonna 2007. Vuonna 2015 aloitettu Hiilivapaa Sinfonia Lahti -hanke toi orkesterille kansainvälisen Classical:NEXT-innovaatiopalkinnon vuonna 2018.
